Somertonin mies löytyi kuolleena vuoden 1948 joulukuussa Australian Adelaiden kaupungin eteläpuolelta Somertonin rannalta, eikä hänen henkilöllisyyttään tai kuolintapaansa ole vieläkään saatu selvitettyä.
1.12.1948 klo 6.30 Adelaiden poliisille ilmoitettiin rannalta löytyneestä kuolleesta miehestä. Mies oli puoli-istuvassa asennossa hiekalla, jalat suorina mutta nilkat ristittyinä, pää rantavallia vasten leväten. Vasen käsi oli suorana, oikea koukussa. Hän oli pukeutunut siistiin pukuun, jonka takin kauluksella oli puoliksi poltettu savuke. Toinen polttamaton savuke oli miehen korvan takana.
Yksi ruumiin löytäjistä oli aamu-uinnille menossa ollut kultaseppä John Lyons, joka oli huomannut pukumiehen jo edellisenä iltana. Hän oli ollut vaimonsa kanssa iltakävelyllä rannalla noin klo 19, kun he näkivät miehen makoilevan rantahiekalla. Kuulusteluissa he kertoivat miehen nostaneen kätensä suoraksi, ja sitten pudottaneen sen löysästi alas, jolloin pari oli tulkinnut miehen olevan päihtynyt ja vain polttelevan tupakkaa.
Puolisen tuntia myöhemmin toinen pariskunta näki samaisen miehen. Mies vaikutti nukkuvan. Pariskunta ihmetteli, kuinka lukuisat hyttyset eivät häirinneet miehen unia, mutta jättivät tämän kunnon tarkistamatta.
Vasta seuraavana aamuna, pukumiehen yhä maatessa samassa kohdassa, kävi kultaseppä tarkistamassa tilanteen ja huomasi ruumiin olevan kylmä.
Poliisi löysi miehen puvuntaskuista
- käytetyn junalipun Glenelgiin
- käyttämättömän junalipun Henley Beachille
- yhdysvaltalaisen alumiinikamman
- puolillaan olevan Juicy Fruit-purkkapaketin
- australialaisen kuuden pennin kolikon
- tulitikkuja sekä Army Club-askin, jonka sisältä löytyi toisen merkkisiä, kalliimpia Kensitas-savukkeita.
Henkilöllisyyspapereita tai lompakkoa ei löytynyt. Yhdessäkään miehen päällä olleessa vaatekappaleessa ei myöskään ollut nimikointilappuja ja jopa valmistajien merkit oli ratkottu irti.
Miehen vaatetus oli säähän nähden liioiteltu: Hänellä oli yllään valkoinen kauluspaita, ruskea neulepusero, eurooppalaisen näköinen harmaanruskea takki, sinipunainen solmio ja ruskeat housut. Jaloissaan hänellä oli sukat, sekä huolellisesti kiillotetut kengät. Sää oli Adelaidessa helteinen ja alimmillaankin lämpötila oli kahdenkymmenen celsiusasteen luokkaa.
Ruumiin tutkimus
Patologi arvioi miehen olevan noin 40-45-vuotias. Hän oli 180cm pitkä, tyyliltään brittiläinen ja hänen hiuksensa olivat punertavan vaaleat, häivähdyksellä harmaata. Miehen siisteistä käsistä pääteltiin, ettei hän ollut raskaan ruumiillisen työn raataja, huolimatta miehen poikkeuksellisen hyvästä fyysisestä kunnosta.
Erityisesti miehen kaareutuneet varpaat ja hyvin muotoutuneet pohjelihakset herättivät ihmetystä, ja jotkut arvelivat niiden johtuvan tanssijataustasta.
Ruumiinavauksessa ei löytynyt merkkejä väkivallasta. Mies kuitenkin oli kärsinyt sisäisestä verenvuodosta. Perna oli n. kolme kertaa normaalin kokoinen.
Vatsalaukusta löydettiin pasteija, jonka syömäajaksi arvioitiin klo 22-23 välinen aika. Mitään myrkkyä ei löytynyt, ei myöskään sydänvikaa. Patologi Dwyer kuitenkin vakuuttui, ettei kyseessä ollut luonnollinen kuolema ja että uhri oli ottanut tai saanut jonkinlaista hyvin liukenevaa rauhoittavaa ainetta. Pasteija ei kuitenkaan ollut tutkimusten perusteella myrkynvälittäjä.
Matkalaukku löytyy
Vaikka kuvaa ja sormenjälkiä levitettiin nopeasti ympäri englantiapuhuvan maailman, ei miehen henkilöllisyydestä saatu pienintäkään vihiä. Ruumis päätettiin balsamoida 10. päivä joulukuuta.
14.1.1949 Adelaiden rautatieaseman säilytystilasta löydettiin ruskea matkalaukku, joka oli jätetty sinne edellisen vuoden marraskuun 30. päivä kello yksitoista. Laukun merkki oli poistettu, ja sen sisältö ei tarjonnut hyödyllisiä viitteitä miehen henkilöllisyydestä.
Laukun sisältö:
-punaruudullinen aamutakki
-huopatossut, koko 40
-neljät alushousut
-pyjama
-vaaleanruskeat housut, joiden lahkeista löytyi hiekkaa
-pyykkipussi, johon oli kirjailtu nimi T. Keane (yhdysvaltalaisen räätälin nimi)
-aluspaita, jossa nimi Kean (ilman viimeistä e-kirjainta)
-aluspaita, josta nimilappu oli ratkottu irti
-miesten urheilutakki
-huivi
-pyyhe
-6 nimeämätöntä nenäliinaa
-parranajovälineet
-hammasharja ja hammastahnaa
-sähkömiehen ruuvimeisseli
-sivellin
-pöytäveitsi, joka oli leikattu lyhyeksi ja teräväkärkiseksi
-sakset, joidenlaisia käytetään yleensä rahtilaivoissa rahdin merkitsemiseen
-harvinaista lankaa, jota oltiin käytetty ruumiin päällä olevien housujen parsimiseen
-kolme lyijykynää.
Päivä jona laukku oli tuotu säilytykseen, sopi hyvin kuoleman aikajanaan. Lisäksi lanka, jota housujen parsimiseen oli käytetty, katsottiin todisteeksi laukun kuulumisesta uhrille. Nimi Kean tai Keane yritettiin ensin yhdistää henkilöön, mutta selvisi sen viittavan vaatteet valmistaneeseen yhdysvaltalaiseen räätäliin.
Uusi ruumiinavaus ja salainen kirjoitus
Toisen ruumiinavauksen suoritti patologi John Cleland kesäkuussa 1949. Kuolinsyy ei selventynyt, mutta toisen tutkimuskerran yhteydessä miehen housuista löydettiin salatasku (tai joidenkin mielestä taskukellolle tarkoitettu sisätasku), jossa oli pieni pala paperia. Lapussa oli kaksi sanaa, Tamám Shud.
Ruumis haudattiin nimettömänä. Ruumiin päästä ja torsosta otettiin ennen hautaamista kipsivalokset, jotta tutkintaa voitaisiin tarvittaessa jatkaa, mikäli uusia vihjeitä tulisi.
Tamám Shud
Poliisi selvitti paikallisen kirjaston avulla Tamám Shud -sanojen merkityksen. Teksti oli persiaa, tarkoitti loppua (tarkemmin sanoen "loppunut" tai "se on loppu"), ja oli Omar Khaijamin 1100-luvulla kirjoittaman runoteoksen Rubaiyatin viimeinen lause. Pala oli revitty suoraan itse kirjasta, jonka painos oli hyvin harvinainen.
Uusi salainen viesti
Ruumis haudattiin kesäkuussa 1949 ja kuukauden päästä siitä glenelgiläinen mies tuli poliisin juttusille. Hän oli pitänyt autoa muutaman sadan metrin päässä Somertonin rannasta ruumiin löytymisen aikoihin. Erään kerran marras-joulukuun vaihteessa hän oli löytänyt Rhubaiyatin runoteoksen autonsa penkiltä. Hän luuli, että veli oli jättänyt kirjaan autoon ja siirsi kirjan hanskalokeroon sen kummempia ajattelematta.
Kun mies huomasi lehtiartikkelin mysteerimiehestä, hän tutki kirjaa tarkemmin ja huomasi viimeisen sivun puuttuvan. Takakannessa oli kuitenkin puhelinnumero ja haaleaa kirjoitusta.
Puhelinnumero yhdistettiin pian Somertonin rannan läheisyydessä asuvaan nuoreen naiseen, josta oli pitkään yleisesti tiedossa vain lempinimi Jestyn (hänen tyttärensä astuttua julkisuuteen 2013 hänen tiedetään olleen oikealta nimeltään Jessica "Jo" Johnson).
Nainen myönsi vastahakoisesti antaneensa sodan aikana kyseisen teoksen lahjaksi miehelle nimeltä Alfred Boxall. Vastahakoisuuden syyksi epäiltiin tilanteen kiusallisuutta, sillä Jestyn asui tapahtumien hetkellä tulevan aviomiehensä kanssa.
Yllätys yllätys:
Tutkijat uskoivat jo selvittäneensä ruumiin henkilöllisyyden, mutta Albert Boxall olikin yhä hengissä. Lisäksi hänellä oli hallussaan Jestynin hänelle antama kopio teoksesta, jonka viimeinen sivu oli yhä paikoillaan.
Lisäkuulusteluissa Jestyn muisti noin vuotta aikaisemmin tulleen kotiinsa ja kuulleen naapuriltaan tuntemattoman miehen käyneen kyselemässä häntä. Kummallisempaa oli kuitenkin se, että poliisien näyttäessä miehen kasvoista otettua kipsivalosta Jestyn järkyttyi pyörtymyksen partaalle. Paikalla olleiden mukaan nainen vaikutti tunnistavan miehen, mutta kielsi kaiken.
Aikalaispoliisit eivät olleet kovinkaan uskaliaita utelemaan aiheesta syvemmin pian naimisiin menevältä nuorelta naiselta. Jestyn kuoli vuonna 2007, vieden mahdollisen salaisuutensa hautaan.
Vuosia myöhemmin alettiin spekuloida, että Jestynin vuonna 1946 syntyneen pojan Robinin isä saattaisi olla kyseinen tuntematon uhri. Uskomusta vahvisti harvinainen geneettinen piirre, jonka sekä rannalta löytynyt mies, että Robin Thomson jakoivat: kulmahampaat, jotka sijaitsivat suoraan etuhampaiden vieressä. Myös molempien poikkeuksellisen kehittyneiseen pohjelihaksiin kiinnitettiin spekulaatioissa huomiota. Somertonin miestä oltiin epäilty tanssijaksi ja aikuistuttuaan Robin Thomson päätyi tanssimaan Australian Baletissa. Robin Thomson kuoli vuonna 2009, mutta jätti jälkeensä tyttären Rachelin.
Kun Jestyniin osoittava tutkintasuunta osoittautui vesiperäksi, alkoi poliisi tutkia haaleaa koodiviestiä. Ultraviolettivalon alla paperilla saattoi erottaa viisi riviä kirjaimia. Viesti julkaistiin sanomalehdissä, sillä kaikki apu oli tarpeen pientä tekstipätkää auki koodatessa. Kukaan ei kuitenkaan onnistunut ratkaisemaan arvoitusta ja Australian merivoimien tiedustelupalvelu julisti koodin rikkomattomaksi. Lausunnossaan he päättelivät kirjainten toistuvuuden perusteella koodin sopivan kuitenkin parhaiten englanninkieleen, sekä epäilivät tekstin olleen mahdollisesti pätkä runosta.
Etelä-Australian kuolinsyytutkimuslaitos julkaisi lopullisen raporttinsa vuonna 1958, jossa kerrottiin ettei heillä ole mitään käsitystä siitä kuka mies oli, kuinka hän kuoli ja mikä oli kuoleman syy.
Tapaukseen liittyneen Jestynin tyttärentyttärestä Rachelista on otettu DNA-näyte, joka paikantaa hänen esi-isänsä Yhdysvaltoihin, tarkemmin ottaen itärannikolle. Tämä olisi linjassa Somertonin mieheltä löytyneistä vihjeistä: ei vielä 1940-luvulla Australiaan rantautuneesta Wrigley's purukumista, sekä jenkkityylisestä tikkauksesta vaatteissa. Suurin vaikeus on todistaa, että Rachel todella olisi mysteerimiehen lapsenlapsi. Lupaa ruumiin nostamiseen haudasta on haettu kahdesti, mutta oikeus on antanut molemmilla kerroilla kieltävän päätöksen. Australian lain mukaan lupa voidaan antaa vain mikäli tarkoituksena on kyseenalaistaa testamentin laillisuus, tai löytää ja tunnistaa sodassa kadonnut henkilö.
Somertonin miehen koodi oli tällainen:
WRGOABABD
MLIAOI (yliviivattu)
WTBIMPANETP
MLIABOAIAQC (tällä rivillä O:n päällä oli ruksi)
ITTMTSAMSTGAB
-------
Omia ajatuksia:
M- ja W- kirjaimista taisi olla hieman tulkintaerimielisyyksiä.
Näitä salaviestejä on tehty joskus sotien aikana Enigma-koneella, jossa muutama näppäin on eri paikassa kuin nykykoneissa. Tuolla koneella pystyttiin tekemään lukemattomia erilaisia versioita teksteistä. Tässä on vain se, että jos viesti on tehty tuollaisella koneella alun perin, sen purkamiseenkin varmasti tarvittaisiin tällainen kone.
Jos taas viesti on tarkoitettu yksityiseksi (esim. mieheltä naiselle), ei voi olettaa, että vastaanottajalla olisi ollut mitään konetta (korkeintaan kirjoituskone) ja niin ollen viesti pitäisi pystyä purkamaan. Kuitenkin on mahdollista, että kirjoittajalla ja purkajalla on ollut yhteinen salasana, jota on käytetty viestin purussa hyväksi.
Jos ajatellaan, että viestin purkuun käytettäisiin esim. kirjoituskonetta (olen sitäkin yrittänyt), niin on otettava huomioon, että vanhoissa kirjoituskoneissakin oli jotkut näppäimet eri paikoissa kuin nykyisissä.
Olemme keskustelleet tästä mysteeristä nimimerkki Härän kanssa. Hänellä oli erinomaisen ehdotus viestin alkupään sanoiksi. Hän kertokoon ratkaisuehdotuksensa itse.
Nyt käyn kahvilla ja sitten katson, saanko noita kuvia ketjuun. En ole järin hyvä sellaisessa (ups! ja sitten pitäisi vielä ratkaista Somertonin arvoitus).
Hyvä kun ei silitysrauta ollut mukana.
