PANKKIPUHALLUS
http://www.ibooklet.fi/ibooklet/kauppas ... age18.html
Timo Toivonen (Tampereen Kauppaseura, nro 1/2012)
Vuosi 1912 sata vuotta sitten oli Suomen Yhdyspankin juhlavuosi.
Maamme vanhin liikepankki oli juuri täyttänyt 50 vuotta. Paikallisena juhlien isäntänä oli toiminut 54-vuotias Tampereen konttorin ykkösjohtaja Nils Idman. Suuriruhtinaskunta sai juhlan aihetta myös Hannes Kolehmaisen ansiosta. Hän juoksi Tukholmassa ”Suomen maailmankartalle”. Tummia pilviä tuli taivaalle loppuvuodesta. Venäjän duuma vahvisti suuriruhtinaskuntaan ns. yhdenvertaisuuslain, joka avasi venäläisille mahdollisuudet hakea tasavertaisesti virkoja maassamme. Suomen Yhdyspankin katto romahti joulukuussa, kun Tampereen konttorissa paljastui maamme tähän mennessä suurin pankkipetos. Suurkavaltajaksi paljastunut Nils Idman oli Tampereen Kauppaseuran pitkäaikainen jäsen.
Hatanpään kartanossa syntynyt Nils oli kartanonisännän neljänneksi vanhin lapsi. Hänen isonveljensä kummina toimi itse tsaari Aleksanteri II. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1876 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1882 ja molempien oikeuksien kandidaatiksi kaksi vuotta myöhemmin. Suomen Yhdyspankin – tai YhdysPankin, kuten pankin nimi tuolloin kirjoitettiin - Tampereen konttorin apulaisjohtajaksi hän siirtyi 1885 ja konttorin ykkösjohtajaksi 1890. Kauppaseuraan Nils oli liittynyt jo perustamisvuonna 1886 toimien mm. 1890 seuran sihteerinä. Hän kuului jäsenenä myös 1898 perustettuun seuran seitsenmiehiseen talokomiteaan, jonka toimesta ja Pohjoismaiden Osakepankin johtajan Johan Waldemar Enqvistin puheenjohdolla talohanke lähti hyvinkin rivakasti edistymään.
Vuosisadan vaihteen molemmin puolin Tampereen liikepankit olivat Kauppaseurassa hyvin edustettuina. Pohjoispankin johtaja J.W. Enqvist johti seuraa puheenjohtajan vakanssilla 1891-1906. Myös Enqvistin edeltäjä ja Pohjoispankin Tampereen konttorin perustaja Frans Sumelius toimi aktiivisesti Kauppaseuran piirissä. Samoin Enqvistin seuraaja Albert Snellman. Idmanin ohella Yhdyspankin puolen keskeisiä Kauppaseuran vaikuttajia olivat mm. L.J. Hammaren, Juho Samalen sekä Axel Tammelander. Kauppaseuran perustajiin kuului myös Vaasan Osakepankin Tampereen konttorin johtaja Hjalmar Grönblom. Kansallispankin Atle Genetz ja Juhani Arajärvi kuuluivat samoin seuran jäsenistöön vaikka esiintyivätkin enemmän Suomalaisen Klubin puolella. Säästöpankin Kalle Välimaa puolestaan toimi myöhemmin Kauppaseuran puheenjohtajana. Kauppaseuran miesten vaikutusvalta pankkisektorilla oli siis hyvin keskeinen. He olivat perustamassa 1898 paikkakunnalle myös omaa liikepankkia, Tampereen Osakepankkia. Oli selvää, että Idman pystyi hyvin verkostoitumaan Kauppaseuran piirissä.
Kauppakatu - Tampereen pankkikatu
Kauppakatu oli sata vuotta sitten Tampereen pankkikatu.
Yhdyspankin konttori valmistui Kauppakatu 10:een 1901.
1910-luvulle tultaessa Kauppakatu oli vielä vankasti Tampereen liikeelämän ja erityisesti pankkitoimialan pääkatu. Vaasanpankki toimi Kauppakatu 3:ssa, Kansallispankki Kauppakatu 4:ssä, Tampereen Osakepankki Kauppakatu 7:ssä ja Pohjoismaiden Osakepankki Kauppakatu 9:ssä. Säästöpankin konttori sijaitsi Kauppakatu 14:ssa. Kaikilla uudet komeat konttorit. Suomen Yhdyspankille valmistui 1901 Kauppakatu 10:een Gustaf Nyströmin suunnittelema näyttävä ja symmetrinen toimitalo. Talon arkkitehtuurin sanottiin viittaavan lähinnä wieniläisjugendin eleganssiin. Tässä pankkirakennuksessa Idman teki 1902 ensimmäiset rötöksensä.
Pankinjohtaja Nils Idman (1858- 1944)
vaikutti Tampereen liike-elämään vuosien ajan.
Asukkaita Tampereella 1910-luvulla oli noin 40 000. Tampereen mukulakivetyn Kauppakadun rauhaa häiritsivät sata vuotta sitten lähinnä vain hevospelit ja vuokra-ajurit eli vossikat. Jalankulkijoiden oli kylläkin huolehdittava, ettei astu kadulle jääneisiin hevosten jättämiin muistomerkkeihin. Rautatie oli saatu ja Hämeenkatu avattu läpi Kyttälän. Pankkien konttoritkin olivat jo avoinna useamman tunnin päivässä.
Marras-joulukuun jännitysnäytelmä
Marras-joulukuun vaihde oli Idmanille yhtä jännitysnäytelmää. Marraskuun lopulla hän osallistui Helsingissä eräille liikepäivällisille. Hän ei voinut olla panematta merkille, että sekä Suomen Yhdyspankin pääjohtaja Alfred Norrmen että johtokunnan jäsen J.O. Wasastjerna keskustelivat pitkään keskenään suunnaten aina välillä katseensa häneen päin. Idman ymmärsi vaistomaisesti, mistä oli kyse. Hän päätti matkustaa aamujunalla takaisin Tampereelle. Eikä hän erehtynytkään. Keskustelu oli koskenut erästä hänen konttorinsa vekseliä, jossa oli epäselvyyksiä. Wasastjerna lähti myös myöhemmällä junalla Tampereelle ja sunnuntaina joulukuun ensimmäisenä päivänä ilmestyi Yhdyspankin Kauppakadun konttoriin. Vaikka Wasastjernan matka oli tarkoitettu salaiseksi, oli Idman saanut sen selville ja ryhtynyt suojaamistoimenpiteisiin.
Tarkkaan ei olla selvillä minkälaisen ”suursiivouksen” Idman oli edeltävänä lauantai-iltana ehtinyt suorittaa. Hän oli joka tapauksessa kutsunut konttoriin kaksi pankin virkailijaa erään postilähetysvekselin täyttämiseksi. Se taskussaan hän oli lähtenyt Suomen Pankin komissaarin A. Lindebladin luokse käytyään jo sitä ennen Tampereen Verkatehtaan isännöitsijän August Lundelinin luona, jolta hän turhaan oli pyytänyt tilapäistä apua tehtaan kassasta. Suomen Pankilta hän anoi nyt käteismaksua postilähetysvekseliä vastaan. Suomen Pankin kassanhoitajan tehtäväksi tuli suorittaa Idmanille Lindebladin ja Lundelinin kauhuksi 800.000 markan rahamäärä vaikka kerrottu vajaus oli aluksi ollut pienempi summa 300.000-500.000 markkaa.
Wasastjerna oli sillä välin aloittanut Yhdyspankin konttorin tarkastuksen. Samana sunnuntai-iltana Idman laati omasta asemastaan selvityksen. Sen kirjoitti puhtaaksi yksi konttorin virkailijoista, joka ei ollut uskoa kirjoittamaansa. Keskiviikkona 4. Joulukuuta Idman kävi jälleen tapaamassa isännöitsijä Lundelinia anoen lisää tilapäistä lainaa. Kun Lundelin oli kysynyt miksei Idman käytä omia varojaan, oli mukana ollut puoliso Anna Idman vastannut, ettei sellaisia varoja ollut olemassa. Lähtiessään Idman oli sanonut: ”Anteeksi paras ystäväni, emme enää tapaa.” Hetkeä myöhemmin hänet pidätet-
tiin Kauppatorilla. Yhdyspankki oli tehnyt ilmoituksen poliisille.
Asiapapereiden mukaan Idmanin henkilökohtainen taloudellinen asema oli jo pitkään ollut horjuva. Hänen henkilökohtainen omaisuutensa ei koskaan ollut niin suuri kuin paikkakunnalla ja Yhdyspankin johdossa kuviteltiin. Idmanin suurellista rahankäyttöä kuvasi parhaiten ehkä se, että Hatanpäälle asunnoksi rakennettu ”huvila” maksoi puolet samaan aikaan rakennetun Tuomiokirkon hinnasta. Idman oli vuosikausia ollut Tampereen elinkeinoelämän keskeisiä henkilöitä ja aivan viimeisiä vuosia lukuun ottamatta nauttinut rajatonta luottamusta ja kunnioitusta liike-elämän piirissä. Kuitenkin ilmeni, että hänellä oli loistonsa päivinäkin ollut kintereillään velkojia. Kauppakadulla Yhdyspankkia
vastapäätä olevan Pohjoismaiden Osakepankin konttorin sisäisessä kirjeenvaihdossa Idmania oli jo ennen vuosisadan vaihdetta nimitetty suurkeinottelijaksi. Kaksi vuotta ennen kavallusten paljastumista oli Pohjoispankin konttorille annettu määräys, ettei osittain tai kokonaan Idmanin varassa olevia luottoja saanut myöntää. Pohjoispankissa tiedettiin, että Idman alituisesti etsi nimiä vekseleihinsä tai vippeihinsä. Tapahtumasarjan surullisiin lukuihin kuuluu Pohjoispankin johtajan Albert Snellmanin – Kauppaseuran jäsen hänkin - itsemurha pari päivää Idmanin pidätyksen jälkeen.
Miten kymmenen vuoden kavallus oli mahdollista?
Otsikon kysymykseen löytyy yksinkertainen vastaus: Pankin sisäinen valvonta petti täysin. Merkillistä oli, että Idmanilla oli suuri velka myös omaan pankkiinsa. Se perustui väitteeseen, jonka mukaan Yhdyspankin ensimmäinen pääjohtaja Jean Cronstedt oli luvannut hänelle rajattoman luottolimiitin. Jo ennen vuosisadan vaihdetta oli huomautettu vekselisalkun huolimattomuudesta. Lainansaajat oli totutettu huonoihin tapoihin ja luotoista suuri osa oli jäätyneitä. Pankin pääjohtaja Alfred Norrmenille oli kyllä viety viestiä ja varoituksia Idmanin toiminnasta. Norrmen pysyi kuitenkin luottavaisena: ”Kehenkä minä voin luottaa, jollen Idmaniin?”
Idmanin rikolliset teot jakaantuivat pääosin seuraaviin ryhmiin: Hän oli ensinnäkin väärentänyt Yhdyspankin talletustodistuksia käyttääkseen niitä sitten lainojen vakuutena joko omassa tai muissa pankeissa. Talletustodistuksiin hän oli väärentänyt mm. Yhdyspankin kollegojensa Axel Tammelanderin ja Bertel Granin sekä veljensä Fedi Idmanin nimiä. Toiseksi hän oli valmistanut väärennettyjä vekseleitä, joihin hän oli kirjoittanut toisten henkilöiden nimiä ja hankkinut sitä kautta rahaa itselleen. Kolmanneksi hän oli antanut omasta pankistaan rahaa ”diskonttaamalla” vekseleitä, joita
ei kuitenkaan ollut olemassakaan. Neljänneksi hän oli anastanut oman pankkinsa kassaholvista osakekirjoja tai muita arvopapereita, joita oli jätetty pankkiin sieltä saadun luoton vakuudeksi ja käyttänyt näitä arvopapereita itselleen toisista pankeista ottamiensa lainojen vakuutena. Viidennen rikoslajin muodosti edellä mainittu 800.000 markan postilähetysvekseli, jolla hän oli ottanut rahaa Suomen Pankista.
Epäiltiin myös, että muut konttorin johtajat tai osa henkilökunnasta olisivat osallistuneet kavalluksiin. Epäilyihin ei löytynyt perusteita. Pääkassa säilytettiin laatikossa, joka sijaitsi samassa kaapissa kuin lainaasiakirjat, koska aikaisemmin toisen varsinaisen kassakaapin avaimien väitettiin hukkuneen. Vain Idman itse tiesi, miltä pääkassa näytti. Erään vanhan kuitin mukaan holvin vara-avain olisi kulunut säilyttää Suomen Pankissa mutta näin ei liene tapahtunut 1908 jälkeen. Sekä pankkineidit että muut johtajat tosin olivat nähneet epätäydelliset tai erääntyneet vekselit. Kaikki kuitenkin luulivat, että kyse oli Idmanin tunnetusta huolimattomuudesta tai että hän johti konttoria pääkonttorin antamin erikoisvaltuuksin. Näinhän asia tavallaan olikin vaikka mitään dokumenttia siitä ei tietenkään ollut olemassa. Konttorin apulaisjohtajat eivät väittämänsä mukaan lainkaan tienneet, että oli olemassa sivukonttorien ohjesääntö ja Idman itse kertoi sen melkein kokonaan unohtaneensa. Axel Tammelander suhteen Idmaniin teki arkaluontoiseksi heidän läheinen sukulaisuussuhteensa, ikäeronsa sekä Idmanin suurempi lahjakkuus. Idman levitti myös ympärilleen sellaista henkeä, ettei muotoseikoista tarvinnut välittää. Samoin hän yleensä yritti välttää oman nimensä näkymistä eri dokumenteissa.
Idmania kuvattiin mieheksi, joka eli hyvin suureellisesti. Hänet tunnettiin avokätisenä hyväntekijänä, joka auliisti avusti talousvaikeuksiin joutuneita tuttujaan. Häntä on luonnehdittu myös mieheksi, joka nautti vallasta ja ihailusta. Hatanpään kartanon huvilassaan hän järjesti näyttäviä juhlia ja halusi antaa itsestään ulospäin varakkaan vaikutelman. Kavaltamansa rahat hän käytti ilmeisesti pääasiassa keinotteluun. Silti monet pitivät häntä myös hyväntekijänä.
Idmanin menettelyn psykologinen tausta on jäänyt lopullisesti selvittämättä. Erään hänen koulutoverinsa mukaan hänen ikätoverinsa eivät pitäneet häntä luonteeltaan luotettavana. Huono arvostelukyky himmensi hänen yleisesti tunnetun terävän älynsä. On myös jäänyt psykologiseksi arvoitukseksi, miten Idmanin hermot niin pitkään kestivät raskaan salaisuuden taakan. Oikeudessa hän itse kertoi pitkäaikaisista omantunnon tuskistaan.
Kavalletun summan suuruus nykyrahassa oli noin 30 miljoonaa euroa.
Viisitoista vuotta kakkua
Asian selvittely ja kuulustelut veivät parisen kuukautta. Raastuvanoikeus julisti päätöksensä kesäkuussa 1913. Senaatissa Idmanin tuomio vielä nousi 10 vuodesta 15 vuoteen. Sitä perusteltiin sillä, että kyseessä ei ollut vain yksi rikos vaan useampia rikoksia. Päälle tuli vielä kansalaisluottamuksen menetys. Yleisenä syyttäjänä toimineen hovioikeudenviskaali O. Heinonkosken esittämien ankarien rangaistusvaatimusten taustana oli venäläissyntyinen prokuraattori Aleksei Hosianov. Prokuraattori oli syrjäyttänyt paikalliset tutkija- ja syyttäjäviranomaiset, koska levinneen huhun mukaan Idman olisi käyttänyt kavaltamiaan varoja poliittisiin tarkoituksiin eli ensimmäisellä sortokaudella syntyneen vastarintajärjestö kagaalin ja aktivistien rahoittamiseen. Näin isänmaallista motiivia Idmanin toiminnasta ei löytynyt vaikka häntä suomenmielisenä muuten pidettiinkin.
Jotain perää oli epäilemättä Idmanin vakuutteluissa, että hän monesti auttoi pulaan joutuneita vekselien diskonttaajia ja muita lainanottajia ja että hän harjoitti laajaa hyväntekeväisyyttä. On kuitenkin syytä epäillä, että hänen asenteensa aina olisi ollut jalomielisen hyväntekijän. Oikeudessa Idman kielsi epäilyt, että hän olisi kuljettanut rahoja ulkomaille tai kätkenyt kotimaahan. Itse hän piti oikeudessa suurimpana syynä ”onnettomuuteensa” nimenomaan ihmisrakkautta ja siitä johtuvaa liian suurta avuliaisuutta. Hän myös vakuutti, ettei virkatovereilla tai henkilökunnalla ollut mitään
osuutta väärinkäytöksiin. Kukaan ei varmastikaan tiennyt mitä uskoa.
Idman passitettiin kärsimään tuomiotaan Helsingin kuritushuoneeseen eli kuuluisaan ”Sörkkaan”. Tuomiostaan Idman kärsi loppujen lopuksi noin puolet. Idmanin puoliso Anna muutti loppukesällä 1913 Tampereelta Helsinkiin ollakseen lähellä miestään Annan ensimmäinen vierailu Sörnäisten vankilaan oli lyhyt, vain kolmen neljännestunnin mittainen. Seuraava olikin vasta neljän kuukauden kuluttua. Tapaamisen aikana Idman oli kuitenkin näyttänyt vanginvaatteissaan ja lyhyessä tukassaan tyytyväiseltä ja liikuttuneelta kun sai sukulaisiltaan kuulla uutisia ulkomaailmasta. Hän oli päässyt töihin vankilan kasvihuoneelle, jossa hän ilmeisestikin viihtyi. Sörnäisten vankila tekikin vierailijoihin paremman vaikutuksen kuin Tampereen kuulusteluaikojen vankikoppi.
Kallis loppulasku
Idman vapautui vankilasta 1920. Perhe muutti aikanaan takaisin Tampereelle Entinen pankinjohtaja ja vireä eläkeläinen keskustelikin vielä viimeisinä elinvuosikymmeninään mielellään tuttujen kanssa pörssikurssien heilahteluista.
Kavallusten loppulasku oli kova. Idmanin toiminta ja rikollinen menettely kosketti luonnollisesti lähimmin tamperelaisia liikeyrityksiä ja henkilöitä. Esimerkiksi yksi Kauppaseuran perustajista, tehtailija Heikki Liljeroos oli suurimpia vahinkoa kärsineitä takaussitoumustensa vuoksi. Liljeroos jättikin konkurssihakemuksen mutta velkojat suostuivat akordiin ja tehdas saattoi jatkaa toimintaansa. Vahinkoa kärsivät myös kauppaneuvoksetar Amanda Hakulin ja K.P. Ruuskasen kuolinpesä. Samoin akordia edellyttivät kauppaneuvos Fr. Björkvistin sitoumukset. Nils Idmanin veli ja Hatanpään kartanon omistaja Fedi Idman joutui takaussitoumustensa vuoksi myymään kartanonsa maineen Tampereen kaupungille.
Suomen Yhdyspankin pääjohtaja Alfred Norrmen joutui eroamaan. Pankin osakekurssi laski, mutta säästäjien piirissä ei kuitenkaan syntynyt mainittavaa levottomuutta. Yhdyspankki oli pian entisellään. Voitiin jopa sanoa, että pidemmällä tähtäimellä usko pankin vakavaraisuuteen lujittui, kun valtavat tappiot kestettiin.
Sisäkuva Yhdyspankin konttorista.
Vankilasta vapauduttuaan Idman oli pitkään epähenkilö. Tietoa ei ole miten Kauppaseurassa Idmanin asiaa käsiteltiin mutta ainakin sukulaiset poistivat Nilsin kuvia perhealbumeista. Aivan kaikki eivät selkäänsä kääntäneet. Joidenkin muistelmien mukaan esimerkiksi juuri suuren tappion kärsinyt Heikki Liljeroos tarjosi vankilavuosien jälkeen varattomalle Idmanille työtä kirjanpitäjänä. Toinen Kauppaseuran mies Rafael Haarla antoi puolestaan tehtäviä yhtiönsä numerotarkastajana. Idman varmasti olikin oikea mies tarkastamaan mahdollisia väärinkäytöksiä.
Kuten todettiin, aiheutti Idmanin pidätys aikanaan Tampereella valtavan kohun ohella myös yhteisöllisen masennustilan. Niinpä esimerkiksi Tampereen Teatterin näytäntö peruttiin. Samoin peruttiin Ruotsalaisen Klubin vuosijuhla, eräs konsertti ja monia kokouksia. Aikanaan kaupunki myös tointui häpeästään. Ensimmäisenä liikkeellä oli elokuvateatterin omistaja, joka parin viikon kuluttua sai valkokankaalle elokuvan ”Kultakuume eli pankinjohtajan miljoonakavallukset”
