Re: Rasmus Räsänen HKI Lauttasaari 1.3.18
Posted: Wed Mar 07, 2018 7:47 am
Muistelus heikoilta jäiltä ennen kännykkäaikaa ja nettiä.
Olin menossa rakennushommiin mökille Saimaan vesistön saareen joulukuun alussa. Lehtitietojen mukaan jäät olivat tulleet sinnekin.
Lähdettyäni ajamaan Otaniemestä perjantaina töiden jälkeen olin saapunut metsäiselle rannalle, josta kesäisin olisin jatkanut veneellä. Rannan edessä levittäytyi yönhämärä lumilakeus, jolla Saimaan syväväylän loistot tuikuttivat. Pakkasta oli seitsemän astetta ja jää vahvaa rannan lähellä. Jäävarustuksena olivat naskalit, kelluntaliivit, lenkkitrikoot märkäpukuna muiden vaatteiden alla, jääseiväs, lumilapio, otsalamppu ja varusteineen n. 70 kg painava muovivene, jonka leveä köli tasasi painoa hyvin. Työnsin sitä edelläni ja rannasta edemmäs päästyäni tarkistin jään paksuuden hakkaamalla seipäällä reiän. Teräsjäätä oli 6cm, kohvaa ei lainkaan. Arvelin, että virtapaikassa voi tulla ongelmia. Kilometrin työnnettyäni ja välillä jäätä luodattuani osuin tuiskulumen alueelle, mihin oli noussut vettä jäälle lumen alle. Pakkanen puri veneen pohjan läpi jolloin ulkopohja jäätyi paksuksi paakuksi eikä vene suostunut enää työnnettäväksi. Matkaa oli jäljellä vain 300 m, mistä viimeinen kolmannes virtausaluetta. Tarkistin jään paksuuden vielä kerran. Se oli sama kuin ennen.
Jatkoin jalkojeni varassa, koputellen sauvalla ennen kuin astuin, lumilapio toisessa kädessä ja ajatellen tulevani hakemaan veneen seuraavana päivänä, mikäli saareen pääsisi. Virtapaikan ylitykseen lähdin tutun luodon ylävirran puolelta, missä tiesin jään olevan paksuinta. Lunta salmessa oli n. 3cm, minkä lapioin pois edestäni jään päältä ajatellen, että yöllä pakkanen jäädyttää siihen paksumman polun ja näenpähän mitä alla on. Oli pitänyt pakkasia, eikä missään päin häämöttänyt sulaläikkiä. Oli vain tieto siitä, että ohuen jään alue oli edessä.
Ylitin jäässä näkyvän vanhan jäänreunan, ja jatkoin, koska jää tuntui kantavan sen toisella puolella. En päässyt pitkällekään, kun huomasin, että kirkas teräsjää rupesi säröilemään jalkojeni alla ja ritisi. Olin ilmeisesti tullut uusimman jään alueelle. Voimakkain virtaus oli vielä edessä päin, joten totesin, etten nyt tule pääsemään jalan yli ja, että uiminen saattaa olla tässäkin edessä, ellen pikaisesti siirry toiseen paikkaan. Palasin veneelle, söin, levähdin ja pohdin tilannetta, minkä jälkeen käänsin kaukalon nurin ja puhdistin pohjan jäästä sekä työnsin sen takaisin vajalle siihen mennessä jo jäätynyttä uraansa pitkin. Sitten menin kolkuttelemaan tutun "alkuasukasperheen" ovea. Siellä oltiin vielä hereillä ja minulle tarjottiin yösija saunakamarista. Isäntä oli VPK:n väkeä ja aamukahvilla kertoi minulle valittuja kohtaloita niiltä vesiltä ja soilta. Palasin perheen pariin Espooseen. Oli saariston syyskelirikko.
Se on ainoa kerta, jolloin tuli käännyttäväksi takaisin. Ei ollut mukana teräslapiota jään rikkomiseen veneen edestä. Sää- ja jäätiedotukset ovat sen jälkeen kehittyneet. Voi paremmin ennakoida. Poikien saavutettua sopivan iän kävimme heidän kanssaan läpi heikoilla jäillä kulkemisen aakkoset, ettei tarvitse yksin kokeilla. Mm. on parempi kiertää turvallista reittiä, kuin oikaista. Takaisin palaaminen ei ole häpeä, jos ei voi turvallisesti edetä mitään kautta. Tähän asti saareen meno ja sieltä paluu on heiltä onnistunut, kun tietävät olla ottamatta tarpeettomia riskejä. Äitinsä toki aina on huolissaan.
Olin tuolloin jo käynyt Teknillisen Korkeakoulun, nykyisen Aalto-yliopiston. Lukio- ja opiskeluaikanani olin mielelläni juossut ja hiihtänyt pitkiä lenkkejä Helsingin kaupungin pohjoisosissa ja maalaiskunnan puolella Espooseen asti. Ei kun menoksi. Hiihtäessä vierähti aurinkoinen talvipäivä helposti. Jäällä en käynyt ennen kuin se oli järvissä vahvistunut ja kunnalliset retkeilyladut avattu.
Tämän ketjun aikana olen miettinyt, olisiko nuorena ollut malttia kääntyä, jos olisi ollut vain sadan metrin verran uutta jäätä kuljettavana vastarannalle päästäkseni. En tiedä vastausta, koska hiihdin valmiita ulkoilulatuja eikä sellaisia päätöksiä olisi joutunut tekemään.
Levätköön Rasmus rauhassa. Osanottoni omaisille.
Olin menossa rakennushommiin mökille Saimaan vesistön saareen joulukuun alussa. Lehtitietojen mukaan jäät olivat tulleet sinnekin.
Lähdettyäni ajamaan Otaniemestä perjantaina töiden jälkeen olin saapunut metsäiselle rannalle, josta kesäisin olisin jatkanut veneellä. Rannan edessä levittäytyi yönhämärä lumilakeus, jolla Saimaan syväväylän loistot tuikuttivat. Pakkasta oli seitsemän astetta ja jää vahvaa rannan lähellä. Jäävarustuksena olivat naskalit, kelluntaliivit, lenkkitrikoot märkäpukuna muiden vaatteiden alla, jääseiväs, lumilapio, otsalamppu ja varusteineen n. 70 kg painava muovivene, jonka leveä köli tasasi painoa hyvin. Työnsin sitä edelläni ja rannasta edemmäs päästyäni tarkistin jään paksuuden hakkaamalla seipäällä reiän. Teräsjäätä oli 6cm, kohvaa ei lainkaan. Arvelin, että virtapaikassa voi tulla ongelmia. Kilometrin työnnettyäni ja välillä jäätä luodattuani osuin tuiskulumen alueelle, mihin oli noussut vettä jäälle lumen alle. Pakkanen puri veneen pohjan läpi jolloin ulkopohja jäätyi paksuksi paakuksi eikä vene suostunut enää työnnettäväksi. Matkaa oli jäljellä vain 300 m, mistä viimeinen kolmannes virtausaluetta. Tarkistin jään paksuuden vielä kerran. Se oli sama kuin ennen.
Jatkoin jalkojeni varassa, koputellen sauvalla ennen kuin astuin, lumilapio toisessa kädessä ja ajatellen tulevani hakemaan veneen seuraavana päivänä, mikäli saareen pääsisi. Virtapaikan ylitykseen lähdin tutun luodon ylävirran puolelta, missä tiesin jään olevan paksuinta. Lunta salmessa oli n. 3cm, minkä lapioin pois edestäni jään päältä ajatellen, että yöllä pakkanen jäädyttää siihen paksumman polun ja näenpähän mitä alla on. Oli pitänyt pakkasia, eikä missään päin häämöttänyt sulaläikkiä. Oli vain tieto siitä, että ohuen jään alue oli edessä.
Ylitin jäässä näkyvän vanhan jäänreunan, ja jatkoin, koska jää tuntui kantavan sen toisella puolella. En päässyt pitkällekään, kun huomasin, että kirkas teräsjää rupesi säröilemään jalkojeni alla ja ritisi. Olin ilmeisesti tullut uusimman jään alueelle. Voimakkain virtaus oli vielä edessä päin, joten totesin, etten nyt tule pääsemään jalan yli ja, että uiminen saattaa olla tässäkin edessä, ellen pikaisesti siirry toiseen paikkaan. Palasin veneelle, söin, levähdin ja pohdin tilannetta, minkä jälkeen käänsin kaukalon nurin ja puhdistin pohjan jäästä sekä työnsin sen takaisin vajalle siihen mennessä jo jäätynyttä uraansa pitkin. Sitten menin kolkuttelemaan tutun "alkuasukasperheen" ovea. Siellä oltiin vielä hereillä ja minulle tarjottiin yösija saunakamarista. Isäntä oli VPK:n väkeä ja aamukahvilla kertoi minulle valittuja kohtaloita niiltä vesiltä ja soilta. Palasin perheen pariin Espooseen. Oli saariston syyskelirikko.
Se on ainoa kerta, jolloin tuli käännyttäväksi takaisin. Ei ollut mukana teräslapiota jään rikkomiseen veneen edestä. Sää- ja jäätiedotukset ovat sen jälkeen kehittyneet. Voi paremmin ennakoida. Poikien saavutettua sopivan iän kävimme heidän kanssaan läpi heikoilla jäillä kulkemisen aakkoset, ettei tarvitse yksin kokeilla. Mm. on parempi kiertää turvallista reittiä, kuin oikaista. Takaisin palaaminen ei ole häpeä, jos ei voi turvallisesti edetä mitään kautta. Tähän asti saareen meno ja sieltä paluu on heiltä onnistunut, kun tietävät olla ottamatta tarpeettomia riskejä. Äitinsä toki aina on huolissaan.
Olin tuolloin jo käynyt Teknillisen Korkeakoulun, nykyisen Aalto-yliopiston. Lukio- ja opiskeluaikanani olin mielelläni juossut ja hiihtänyt pitkiä lenkkejä Helsingin kaupungin pohjoisosissa ja maalaiskunnan puolella Espooseen asti. Ei kun menoksi. Hiihtäessä vierähti aurinkoinen talvipäivä helposti. Jäällä en käynyt ennen kuin se oli järvissä vahvistunut ja kunnalliset retkeilyladut avattu.
Tämän ketjun aikana olen miettinyt, olisiko nuorena ollut malttia kääntyä, jos olisi ollut vain sadan metrin verran uutta jäätä kuljettavana vastarannalle päästäkseni. En tiedä vastausta, koska hiihdin valmiita ulkoilulatuja eikä sellaisia päätöksiä olisi joutunut tekemään.
Levätköön Rasmus rauhassa. Osanottoni omaisille.