PPK 1977 - Tosen murha 1814

Ketjuun tulee kirjasarjassa kerrottuja tapauksia kirjan numeroinnin mukaan järjestettynä, aluksi kullekin jutulle oma ketjunsa. Ne ryhmitellään, jahka aineistoa kertyy.
Post Reply
User avatar
-Uta-
Posts: 3905
Joined: Mon Sep 22, 2014 12:55 pm

PPK 1977 - Tosen murha 1814

Post by -Uta- »

Pohjolan Poliisi kertoo 1977
Rikostapauksia -Norja

Tosen murha

Tämä on kertomus murhasta, jota ei koskaan selvitetty ja jota inhimillisesti arvostellen koskaan kyetä edes todistamaan tapahtuneeksi. Ruumista ei nimittäin koskaan löydetty. Murha - kyseessä nimittäin oli tietämisen asteisella todennäköisyydellä murha - herätti suurta huomiota tapahtuma-aikanaan 1814 ja siitä puhuttiin kaikkialla Norjassa vielä monia vuosia jälkeenkinpäin. Eräs syy jutun herättämään valtavaan huomioon oli se, että siihen sekaantuneet henkilöt kuuluivat yhteiskunnan ylimpiin luokkiin.

Tosen herraskartano

Kerromme ensin hiukan paikasta, missä koko näytelmä tapahtui. Tose oli eräs Norjan tunnetuimmista kartanoista. Keskiajalla kartanon nimi oli Torshov, mutta sitten kartanon nimi kirjoitettiin eri tavoin. Nyt saman kartanon nimi on Thorsö, mutta murhan aikoihin nimi kirjoitettiin Tose taikka Tosö. Tässä kertomuksessa käytetään nimeä Tose, kuten nimi oli kirjoitettuna oikeudenkäyntipöytäkirjoissa.
Keskiajalla kartanon omistivat norjalaiset aatelissuvut, 1200- ja 1300-luvuilla Boltin ja Tre Roser'in suvut. Viimeinen heistä oli Knut Alvson Tre Roser, jonka Henrik Krummedinge murhasi vuonna 1502 Akershusin ulkopuolella. Sitten kartano oli 50 vuotta kruunun omaisuutta. Myöhemmin kartano kuului tanskalaisnorjalaisille suvuille kunnes sen vuonna 1810 osti "ylisotakomissaari" Hans Angell Gude.

Palo ja jälleenrakentaminen
Rakennustyöt tilalla ovat kiinnostavia juttumme kannalta. Vanha rakennus paloi 1801 ja silloinen omistaja, Schitler, rakensi sen päärakennuksen, joka oli pystyssä vuonna 1814. Päärakennuksen muodostivat suuri Tosenlahdelle päin oleva herraskartanomainen keskirakennus ja kaksi pienempää siipirakennusta, jotka kaikki yhdessä muodostivat puutarhan ympärille avoimen neliön. Ensimmäisessä kerroksessa oli sekä keskirakennuksen että siipirakennusten läpi ulottuvia käytäviä, jotka yhtyivät toisiinsa suorakulmaisesti.
Etäisyyden Tosenlahdelle sanottiin olleen 500 askelta, siis hyvinkin 400 metriä. Talon ympärillä kaikkialla oli viljelysmaita. Ulkorakennukset sijaitsivat Tosenlahdelta katsottuna päärakennuksen takana. Rannalla päärakennuksen edessä oli puinen laituri ja murhan tapahtuessa oli laiturissa kiinnitettynä pieni ruuhi. Lisättäköön vielä, että päärakennus, joka oli olemassa 1814 paloi 1899, joten enää sitä ei ole.

Hans Angell Gude

Hans Angell Gude, joka vuonna 1814 oli kartanon hallitsija, näyttää olleen henkilö, jonka kanssa oli vaikea tulla toimeen. Hän aloitti Sotakoulussa ja hänestä tuli luutnantti "à la suite" Norjan Jääkäreissä. Hänet kuitenkin erotettiin, sillä hän osallistui tappeluun ja hyökkäsi suoraan sillä hetkellä puolustuskyvyttömän kollegansa, vänrikki Plessenin kimppuun. Seuraavaksi hän aloitti tullilaitoksessa, mutta sai sieltäkin eron "kihdin, silmien heikkouden ja raskasmielisyyden" vuoksi. Vuodesta 1802 vuoteen 1805 hän toimi Sevillan ranskalaisnorjalaisena konsulina, jonka jälkeen hän yhdessä erään Praetoriuksen kanssa rupesi tukkukauppiaaksi Kööpenhaminassa. Sitten hän osti Tosen ja muutti sinne.
Hän oli syntynyt 1774 ja hän meni naimisiin Karen Reschin kanssa vuonna 1804.

Ruotsalaisia joukkoja

Tose sijaitsee Borgessa Fredrikstadissa ja kesän ja syksyn 1814 aikana oli tämä osa Östfoldia ruotsalaisten joukkojen miehittämä. Mossin sopimus, jolla Norjan ja Ruotsin välinen liitto perustettiin allekirjoitettiin elokuussa 1814. Se sisälsi määräyksen, että tämä osa Östfoldia olisi jonkin aikaa ruotsalaisten joukkojen miehittämä. Tämän vuoksi oli Toseen saapunut pienoinen ryhmä Mörnen husaarirykmentin everstiluutnantin eskadroonasta. Toseen oli majoitettuna kaikkiaan kaksitoista ruotsalaista. Heidän päällikkönsä oli luutnantti, kreivi Nils Anton Barck. Hänen lähin miehensä oli kornetti Ståle. Heidän lisäkseen oli 8 miehistöön kuuluvaa husaaria, ynnä luutnantti Barckin kaksi yksityistä palvelijaa, ranskalainen palvelija nimeltä Coursell ja saksalainen tallimies ja hevoshoitaja nimeltä Schiödt.

Guden pariskunnalla oli tuohon aikaan kuusi lasta ja myöhemmin kävi ilmi, että murhan tapahtuessa rouva Gude oli ensimmäistä kuukautta raskaana. Tilalla oli myös suuri joukko sekä mies- että naispalvelijoita sekä useita palkattuja työläisiä, käsityöläisiä ja muuta talonväkeä säännöllisessä työssä.

Gude katoaa

Keskiviikko, kokakuun 26 päivä 1814 oli ollut rauhallinen ja hiljainen Tosessa. Työt olivat sujuneet kuin minä muuna tavallisena työpäivänä tahansa. Sää oli viime aikoina ollut lempeä ja sateinen, ulkona oli kosteaa ja kuraista. Mutta illalla sää selkeni ja jo aikaisin illalla oli kuuta mo. Kolme yötä myöhemmin oli täysikuu.
Kello viisi iltapäivällä istuivat Gude ja hänen vaimonsa päärakennuksen olohuoneessa. Emme tiedä oliko huoneessa muita. Joskus viiden ja kuuden välillä Gude lähti ulos huoneesta sanomatta minne aikoi mennä. Vaimo ei kiinnittänyt siihen erityistä huomiota. Gude kävi ensin tilanhoitaja Engelhardtin luona viipyen puolisen tuntia ja sitten renkituvassa niiden työläisten luona, jotka siellä silloin olivat. Kuinka kauan hän viipyi ei ole tarkkaan voitu selvittää, mutta luultavasti kuitenkin neljännestunnin taikka vähän alle. Molemmissa paikoissa hän puhui vain töistä, jotka seuraavana päivänä olisi suoritettava. Hän poistui renkituvasta noin puoli seitsemän aikaan. Sen jälkeen ei ainutkaan ihminen ole halunnut tunnustaa nähneensä häntä elävänä taikka kuolleena.

Huuto

Rouva Gude jäi istumaan olohuoneeseen odottelemaan, että Gude palaisi takaisin. Neiti Hvidt oli tullut pitämään hänelle seuraa, mutta ei ole selvinnyt, milloin hän tuli. Kello puoli seitsemän aikaan rouva rouva Gude kuuli huudon, jonka tulosuuntaa hän ei pystynyt ratkaisemaan. Neiti Hvidt selitti myöhemmin, ettei hän ollut kuullut mitään, mutta molemmat olivat menneet ulos huoneesta ottamaan asiasta selvää. He eivät kuitenkaan kyenneet huomaamaan mitään epätavallista eivätkä he liioin tutkineet asiaa, sillä juuri tähän aikaan ei kukaan kaivannut Gudea. Neiti Hvidt selitti myöhemmin, että hän oli istunut keskustelemassa kreivi Barckin kanssa kun huuto kuului, mutta rouva Gude sanoi, ettei hän voinut muistaa Barckin olleen olohuoneessa sillä hetkellä. Neiti Hvidt ilmoitti kuitenkin myöhemmin, että Barck oli istunut aivankuin kuunnellen, kun koirat olivat alkaneet haukkua voimakkaasti ja sanonut, että ne luultavasti haukkuivat jotakin kissaa taikka harakkaa.

Monet talossa kuulivat huudon. Muutamat kertoivat myöhemmin, että he olivat kuulleet pitkän huudon; toiset katsoivat, että huutoja oli ollut kaksi taikka ehkä kolme peräkkäin; muutamien mielestä huuto oli kuulostanut kuin: "Ai-jai"; joidenkin korvissa se oli kuulostanut valitukselta, kuin olisi ihminen ollut hädässä.
Muuan nainen halusi tutkia asiaa lähemmin, mutta hänen miehensä rauhoitti häntä sillä, että kyseessä oli kai vain kissan kiljunta. Se, että koirat olivat alkaneet haukkua niin kovaa, sai varmasti monet uskomaan kissan kiljuneen. Muut, jotka huudon olivat kuulleet, ajattelivat itsekseen, että luultavasti jotkut palvelustytöt olivat huutaneet husaarien ajaessa heitä takaa rakennuksen halleissa. Näin tapahtuessa nimittäin usein kuului huutoa ja kirkunaa.

Rouva tulee levottomaksi

Jutun ensimmäisessä käsittelyssä ei puhuttu mitään siitä, mistä huuto tuli, mutta toisessa käsittelyssä, helmikuussa 1815 oltiin lähes yhtä mieltä siitä, että huuto tuli itäisen hallin nurkkauksesta, juuri siitä, missä siipirakennus ja päärakennus yhtyivät. Rouva Gude ja neiti Hvidt istuivat odottamassa Gudea takaisin. Kun hän ei ollut palannut siihen mennessä, kun oli tullut aika syödä illallista, tuli rouva Gude levottomaksi. Gudea alettiin etsiä talosta. Häntä ei löydetty sieltä, mutta jotkut huomasivat, että hänen saappaansa ja kiväärinsä, jotka olivat aikaisemmin olleet eteisessä tavanmukaisella paikallaan olivat poissa. Kun Gude oli käynyt Engelhardtin luona ja renkituvassa hänellä ei ollut saappaita jalassaan. Tästä asiasta ei ollut epäselvyyttä, sensijaan ei päästy yksimielisyyteen siitä, oliko hänellä ollut kengät vai tohvelit. Oliko Gude itse vaihtanut jalkaansa saappaat? Ja minne siinä tapauksessa olivat joutuneet kengät tai tohvelit? Mikäli asiakirjoihin on luottamista ei myöhemminkään löydetty sen paremmin saappaita kuin tohveleitakaan. Mutta hänen kiväärinsä löytyi kyllä. Muuan palveluspoika löysi sen hernepellolta herneen varsien alle piilotettuna. Se oli edelleenkin ladattu, mutta täysin liassa sekä sisältä että päältä. Tosessa viljeltiin tuolloin sekä herneitä että perunoita, ja Gude valitteli usein, että varkaat veivät ne häneltä. Kiväärin löytyminen sai monet uskomaan, että Gude oli ottanut sen mukaansa, niinhän hän teki usein etsiessään varkaita pelloiltaan, ja että hänet oli otettu hengiltä pellolla ja sitten kuljetettu pois.
Nyt ei kuitenkaan ole olemassa mitään tietoja siitä, olisiko pelloilla näin myöhäiseen vuodenaikaan enää ollut herneitä tai perunoita. Kivääri löydettiin muutamia päiviä ennen jutun ensimmäistä käsittelyä joka tapahtui marraskuun 7 ja 9 päivinä.

Etsintöjä ulkona ja sisällä

Gudea ei löydetty mistään kolkasta talon sisältä ja kello oli jo yli yhdeksän illalla. Engelhardt halusi aloittaa etsinnät ulkona tilalla, mutta silloin ilmaantui paikalle luutnantti Barck. Hän halusi panna tähän tehtävään husaarinsa. Engelhardt vastusteli. Husaarit olivat vieraita talossa ja talon oman väen tehtävä oli etsiä isäntäänsä. Mutta Barck sai tahtonsa läpi. Kornetti Ståle ja yksi husaari lähetettiin pappilaan. Silloin tällöin nimittäin tapahtui, että Gude meni pappilaan juttelemaan pastori Igumin kanssa, ja oli tapahtunut ennenkin, että hän ei ollut ilmoittanut mitään lähdöstään. Hän oli usein ollut pappilassa kello 10:een asti illalla, joskus jopa myöhempäänkin. Mutta pappilassa ei kukaan ollut nähnyt Gudea sinä iltana. Kolme muuta husaaria oli mukana etsimässä Gudea illalla, Runquist, Beckmann ja Munkeberg. He olivat ulkona huudellen ja etsien häntä noin puolen tunnin ajan, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään.

Likomärkä husaari

Runquistin palatessa taloon todettiin hänet likomäräksi aina housunkaulusta myöden ja hänen husaarinlakkinsakin oli märkä. Hän kertoi kaatuneensa johonkin lampeen taikka ojaan pimeässä ja että hän oli kadottanut myös "pyssynsä". Hän ei kuitenkaan koskaan kyennyt täysin selittämään, missä tuo lampi tai oja oli. Runquistia kutsuttiin tämän jälkeen "märäksi husaariksi". Tässä vaiheessa huomattiin, että luutnantti Barck oli pannut käyntiin Guden etsinnät aivan omin päin ja niin aikaisin, että se herätti huomiota. Hänen oli täytynyt tehdä se jo kello kahdeksan aikoihin, siis jo ennen kuin hän oli puhunut Engelhardtin kanssa siitä, että Gudea pitäisi etsiä ja ennen kuin talon väki oli ehtinyt alkaa kaivatakaan tätä.

Luutnantti Barck

Engelhardt kertoi myöhemmin eräässä todistajanlausunnossaan, että hän oli kerran istunut yhdessä kornetti Stålen kanssa ja näyttänyt tälle eräitä temppuja. Barck oli tullut heidän luokseen ja katsellut ja sanonut yhtäkkiä Engelhardtille "oudolla äänellä", että kun hän osasi niin monia temppuja niin ehkä hän osaisi "toimittaa Guden jälleen takaisin".
Husaarit olivat aloittaneet etsinnät ulkona noin puoli yhdeksän aikoihin ja he jatkoivat etsintöjä puolisentoista tuntia, luultavasti puoli yhteentoista. Jotakuinkin näihin aikoihin oli luutnantti Barck mennyt ulos etsimään henkilökohtaisesti. Hän tuli takaisin sisälle noin puoli yksi. Hän ei kuitenkaan mennyt levolle sisälle tultuaan, vaan oli jäänyt istumaan valveille aina neljään-viiteen saakka aamulla.
Aamulla lokakuun 27 päivänä etsintöjä jatkettiin. Jokikinen ulkorakennusten loukko ja talon ensimmäinen kerros tutkittiin, mutta mitään jälkiä ei löytynyt. Jotain sentään löytyi. Engelhardt selitti aamulla Guden katoamisen jälkeen löytäneensä "kokonaisen kasan tuhkaa ja törkyä siroteltuna kreivin kamarin ulkopuolella olevalle käytävälle". Ja samana aamuna taikka aamupäivällä huomattiin, että hallissa joidenkin pielusten alla olleet kaksi säkkikankaista lakanaa olivat hävinneet. Niitä ei milloinkaan löydetty.

Vakava ja jännittynyt

Muuan todistaja, Tron Erichsen, kertoi myöhemmin, että hän jo näihin aikoihin oli alkanut epäillä luutnantti Barckia ja oli sen vuoksi seurannut häntä pitääkseen häntä silmällä. Hän selitti, että kun he olivat saapuneet päärakennuksen itäisen hallin käytävän nurkkaukseen oli Barck tullut vakavaksi ja jännittyneeksi. Lattia oli peitetty kuusenhavuilla ja yhdessä kohdassa olivat havut siirtyneet sivuun "kuin olisi joku tehnyt äkkiliikkeen siinä kohdassa". Barck oli silloin kaikessa hiljaisuudessa jalallaan pannut havut jälleen paikoilleen. Tämä Tron Erichsen oli sitten päättänyt tutkia talon edustaa. Kun hän oli tullut luutnantti Barckin ikkunan lähelle oli Barck tullut ikkunaan katsomaan. Barck oli ottanut esille kiikarin ja alkanut tarkastella Tosen lahtea. Sen vuoksi todistajalla ei ollut ollut halua suorittaa tutkimuksiaan juuri Barckin nenän alla ja hän oli jättänyt puuhansa silleen.

Laituri

Kaksi talon työmiestä, Jensen ja Brandstorp, menivät sinä aamuna Tosen lahden rannassa olevan laiturin luo ja he tekivät kaksi merkityksellistä havaintoa. Laiturissa oli, kuten jo on mainittu, pieni ruuhi. Molemmat olivat olleet laiturilla edellisenä päivänä ja panneet merkille, että ruuhi oli ollut rantaan aikaisemmin ajautuneen ja kiinni juuttuneen tukin rannan puolella. Nyt ruuhi oli tukin ulkopuolella. Edellisenä yönä oli ollut tyyni ja veden korkeus oli sama kuin edellisenäkin päivänä. He miettivät, olisiko vesi voinut yöllä olla niin korkealla, että ruuhi olisi voinut ajautua tukin yli, mutta mikään ei viitannut siihen, ja täällä vuorovesi vaikutti hyvin vähän.

Heidän poistuessaan laiturilta Brandstorp löysi sinettisormuksen, jossa oli suuri sininen kivi. Se oli laiturilla hieman sivussa tavanmukaisesta kulkutiestä. Brandstorp arveli, että sormus oli ehkä ollut siellä jo edellisenä päivänä heidän näkemättä sitä. Jensen oli kuitenkin sitä mieltä, että jos sormus olisi ollut laiturilla edellisenä päivänä olisivat he sen nähneet. Brandstorp näytti sormusta yhdelle husaareista ja tämä sanoi sen olevan Barckin. Hän oli ottanut sormuksen ja vienyt sen Barckille. Hän tuli pian takaisin ja antoi Brandstorpille kahdeksan shillinkiä kreivin antamana löytöpalkkiona. Tämä tapaus oli hyvin tärkeä kysymys jutun eräässä käsittelyssä. Neiti Hvidt selitti tällöin, että hän oli todennut kreivi Barckin olleen ilman mainittua sormusta jo jonkin aikaa ennen Guden katoamista. Barck itse lienee selittänyt kadottaneensa sormuksensa jolloinkin kalastamassa ollessaan. Barck oli todellakin ollut pari kertaa Tosen lahdella kalastamassa, mutta todistajien kesken oli erimielisyyttä siitä, kuinka kauan viime kalastuskerrasta oli kulunut aikaa. Joku sanoi, että siitä oli kaksi viikkoa, muutamien mielestä se oli tapahtunut vain neljä, viisi päivää ennen Guden katoamista.

Murhako?

Ensi hetkestä alkaen näytti näytti talon väki saaneen päähänsä, että Gude on murhattu ja sitten jollakin tavalla piilotettu. Niissä olosuhteissa ei näyttänyt löytyvän muuta järjellistä selitystä. Talon ympärillä oli avoimia peltoja, oli ollut kuutamo, mutta märkää ja kuraista joka puolella. Talon hevosista ei puuttunut ainuttakaan, ei myöskään mitään ajoneuvoa. Vieraita hevosia taikka vaunuja ei ollut nähty talon läheisyydessä ja pieni talon ruuhi oli paikallaan. Muutamia päiviä Guden katoamisen jälkeen hänen veljensä, Johan Gude, kirjoitti viranomaisille ja vaati sekö omasta että Gudein puolesta tutkimuksia asian selvittämiseksi.

Oikeudenkäynti

Jutun ensimmäinen käsittely tapahtui marraskuun 7 ja 9 päivinä 1814 ja sitä johti kihlakunnantuomarin notaari Ebbell. Hän ei ole voinut saada asiasta mitään erityistä kuvaa. Barck, Ståle ja Adolph Lund nimittäin olivat sisällä kuuntelemassa todistajia melkein koko ajan ja kerrottiin, että he solvasivat heitä, nauroivat heille, sekaantuivat heidän kuulustelemiseensa ja "takertuivat sanoihin". Ebbell piti heidän käytöstään sopimattomana, ennen kaikkea Barckin. Todistajat kertoivat myöhemmin olleensa ensimmäisessä käsittelyssä niin loukkaantuneita näiden kolmen, lähinnä Barckin käytöksen vuoksi, että he eivät olleet uskaltaneet kertoa kaikkea tietämäänsä. Ja vähänpä ilmi tulikin kaiken kaikkiaan. Toinen käsittely helmikuun 13 ja 14 päivinä 1815 muodostui toisenlaiseksi. Oikeuden istuntoa johti kihlakunnantuomari Winsnaes. Todistajat kertoivat nyt, että huuto, joka oli kuultu jotakuinkin Guden katoamisen aikaan tuli itäisen käytävän siitä kohdasta, missä se ja päärakennuksen halli yhtivät. Aivan vieressä olivat Barckin ja Stålen huoneet. Juuri täällä oli murhan jälkeen, uudenvuoden aikaan, tehty tärkeä havainto. Suursiivousta suorittaneet palvelustytöt olivat löytäneet verta ja veriläikkiä. He olivat pesseet verta, mutta eivät olleet onnistuneet saamaan kaikkea pois. Veri oli tunkeutunut maalaamattomaan lattiaan ja sekä Winsnaes että myöhemmin asetettu tutkintakomissio voivat todeta asian omin silmin. Toiset todistajat ilmoittivat myös, että Guden katoamisen jälkeen sekä Barckin että Stålen huoneiden lattioilta oli löydetty verta. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tätä voitu pitää todisteena mistään, monet nimittäin voivat todistaa, että Ståle yski verta. Ei ollut mahdollista sanoa mitään varmaa siitä, kuinka kauan veri oli hallissa ollut. Monet arvelivat, että veri oli voinut tulla joistakin nahoista, jotka olivat olleet lattialla teurastuksen jäljiltä. Tämä oli tapahtunut Guden katoamisen jälkeen. Mutta toiset väittivät, että siellä ei tuona syksynä eikä ylipäänsäkään ollut ollut mitään nahkoja. Kerrottiin myös, että Guden ja ruotsalaisten välillä oli ollut monta yhteenottoa. Gude oli syyttänyt husaareja siitä, että nämä olivat murtautuneet hänen heinäparveensa ja varastaneet sieltä hevosilleen rehua. Hän oli myös riidellyt Barckin kanssa suojeluvelvollisuudesta, joka tällä tiedon mukaan piti olla ruotsalaisia vastaan.

Puheliaita husaareja

Muutamat ihmiset eivät kykene pitämään suutaan kiinni siitä mitä tietävät. Näin oli laita parin Barckin husaarin.
Husaari Jacobsson vannoi, että kreivi Barck oli luvannut Gudelle "ilkeän manallemenon". Eräs toinen todistaja selitti jonkun husaarin kertoneen hänelle, että Barck oli vannonut antavansa Gudelle niin selkään, ettei tämä pystyisi enää nousemaan. Todistaja Morten Henrichsen kertoi olleensa Guden katoamispäivänä Fredrikstadissa yhdessä husaari Hornemannin kanssa hakemassa ruotsalaisille hevosille rehua. Paluumatkalla Hornemann oli sanonut hänelle, että hevoset, jotka heille oli tehtävän suorittamiseen annettu olivat varmaan huonoimmat, jotka Gude oli kyennyt löytämään. Ja sitten hän oli lisännyt: "Niin, eihän sinun isäntäsi tiedä, kuinka pitkä aika hänellä vielä on elettävänään". He olivat palanneet takaisin Fredrikstadista kahdeksan aikaan illalla ja Hornemann oli heti mennyt itäiseen halliin, mistä sitten veri oli löydetty. Tämä siis tapahtui Guden katoamisen ja huudon kuulumisen jälkeen. Hornemann oli myös sanonut jollekulle talonväestä ennen Guden katoamista, ettei Gude ollut heiltä vielä päässyt, vielä he eivät olleet nousseet häntä vastaan.

Hornemann

Vakavin esitetyistä todistajanlausunnoista oli erään talon työmiehen, Hans Kristian Möllerplassenin kertomus. Hän kertoi ensimmäisen käsittelyn jälkeen tulleensa renkituvasta itäiseen halliin, missä hän oli kohdannut Hornemannin: - Tule, niin näytän sinulle, miten isäntäsi murhattiin. Hän oli osoittanut hallien yhtymispaikkaan muodostuvaa nelikulmaista tilaa, siis suurinpiirtein paikkaa, josta veri löydettiin. - Tuolla käytävässä, oli hän sanonut. Yksinkertaisuudessaan Möllerplassen oli kysynyt oliko Hornemann ollut mukana, koska tiesi asian niin varmasti. Sitten hän oli kysynyt kuka sen oli tehnyt, mutta ei ollut saanut vastausta. Miten he olisivat voineet tehdä sen, tuolla ja aikana, jolloin niin moni oli valveilla ja ulkona, oli Möllerplassen kysynyt. Hornemann oli vastannut, että tästä paikasta oli helppoa saada Gude Barckin huoneeseen ja edelleen ikkunasta puutarhaan. Siellä voi joku ottaa hänet selkäänsä ja kantaa hänet laiturille. Ja sitten voitaisiin sitoa raskas kivi hänen päähänsä ja jalkoihinsa, viedä ruumis syvään veteen ja antaa sen painua pohjaan. Ja tätä Hornemann ei ollut kertonut vain Möllerplassenille, vaan myös eräälle naiselle, jota kutsuttiin Berte Svenskeksi. Hänkin oli kysynyt Hornemannilta oliko hän itse ollut mukana, kun tiesi niin paljon. Mutta silloin Hornemann oli huitaissut koko asialle ja sanonut, että hänhän oli koko illan ollut Fredrikstadissa. Ja hän oli lisännyt: Ja piru vieköön; että oli hyvä kun en ollut kotona sinä iltana.
Berte Larsdotteria, jota Svenskeksi kutsuttiin, kuultiin todistajana. Hän vahvisti Hornemannin sanoneen hänelle, että oli helppoa ottaa Gude hengiltä ja että hänen päähänsä ja jalkoihinsa voi sitoa kiviä ja heittää hänet syvyyteen. Hän ei osannut sanoa, mikä oli saanut Hornemannin puhumaan tällaisia.
Onnistuttiin varmistamaan, että Hornemann ja Morten Henrichsen eivät olleet palanneet Fredrikstadista ennen huudon kuulumista ja siksi olikin todennäköistä, että Hornemann oli kertonut jotain, mitä hän oli kuullut muilta husaareilta.

Nuorat ja ohjakset

Tilanhoitaja Engelhardtilla oli uusia tietoja. Vähän ennen kuin Gude oli kadonnut oli Barck lainannut häneltä ohjasparin ja viisi, kuusi syltä nuoraa. Barck oli lainannut häneltä muutakin sekä ennen että jälkeen Guden katoamisen. Mutta hän oli aina tuonut kaiken täsmällisesti takaisin. Ohjaksia ja nuoraa hän ei kuitenkaan palauttanut. Siksi oli helppo yhdistää nämä esineet ja kadonneet lakanat Hornemannin kertomukseen. Teoria lähti siitä, että lakanoita oli käytetty ruumiin käärimiseen. Paketti oli sidottu nuoralla ja lopuksi oli käytetty ohjaksia kivien sitomiseen pakettiin ennen sen upottamista.

Maaherra Sibbern

Winsnaes oli saanut kuulusteluissaan esille paljon asioita, mihin Ebbel ei ollut kyennyt. Kun Winsnaes lähetti asian edelleen maaherra Sibbernille, oli tämä kaikesta huolimatta tyytymätön Winsnaesin työhön ja jutun kirjoihin. Ennen kaikkea hän oli tyytymätön siihen, että ei ollut onnistuttu selvittämään missä husaarit Jevert ja Ludell olivat olleet huudon kuuluessa ja sen jälkeen. Sibbern päätti heti, että oli pidettävä uusi istunto 25 päivänä helmikuuta ja että jo Ruotsiin palanneet husaarit oli kutsuttava takaisin Toseen kertomaan tiedoistaan. Ei kuitenkaan ollut helppoa saada kokoon kaikkia husaareja samalla kertaa, eikä heistä ollut montaakaan paikalla tässä ns. kolmanessa käsittelyssä. Sibbern oli henkilökohtaisesti läsnä istunnossa, mutta mitään erityistä ei tullut ilmi. Se johti kuitenkin siihen, että hallitus määräsi oman tutkintakomissionsa juttuun.

Jatkotutkimuksia

Tutkintakomissioon kuuluivat kanslianeuvos ja kihlakunnantuomari Manthey puheenjohtajana, sekä kapteeni Tambs ja kihlakunnantuomari Winsnaes. Komissio aloitti kuulustelut toukokuun 19 päivänä 1815 ja ne kestivät ensimmäisellä kerralla kolme kokonaista päivää. Se työskenteli hyvin perusteellisesti ja systemaattisesti etukäteen laaditun kysymyskaavan mukaan. Tuli ilmi monia uusia yksityiskohtia, mutta ei ratkaisevia todisteita. Ruotsalaiset husaarit Jevert, Ludell ja Hornemann tulivat saapuville erään ruotsalaisen aliupseerin saattamana. Hornemann kiisti kertoneensa mitään Möllerplassenille ja Berte Larsdotter Svenskelle, mutta nämä pysyivät kertomuksissaan ja halusivat vannoa sielunsa autuuden valan siitä, että puhuivat totta. Hornemann myönsi puheensa Morten Hendrichsenille, "mutta eivät ne sitä tarkoittaneet", jne... Jevert selitti menneensä talliin viiden aikaan iltapäivällä ja paneutuneensa yölevolle. Tutkintakomission oli vaikea niellä tätä, mutta päinvastaistakaan ei voitu todistaa. Ludellin selitys oli vielä huonompi. Hän selitti olleensa nikkarintuvassa, mutta siellä samaan aikaan olleet neljä todistajaa kiistivät tämän. Tutkintakomissio istutti kaikki neljä niille paikoille, missä he olivat olleet tuona iltana. Komissio totesi, että Ludell ei ollut voinut olla siellä todistajien näkemättä häntä. Ludell sanoi nyt, että hän oli voinut olla panimossa keittämässä iltastaan, mutta kaksi palvelustyttöä, jotka olivat olleet siellä koko illan eivät olleet nähneet häntä.

Uusi kuolemantapaus

Komission ensimmäisen kuulustelun jälkeen oli sen puheenjohtaja Manthey matkalla kotiinsa Vestfoldiin heinäkuun alussa. Matkalla hän joi kyydinvaihtopaikassa kupillisen kahvia. Vähän sen jälkeen hän sairastui vakavasti ja kuoli pari päivää myöhemmin. Lähin lääkäri totesi kuolinsyyksi "hermokuumeen" (Tyfus). Diagnoosi saattoi hyvinkin olla epävarma, tavallisten maalaislääkärien taidot eivät tuolloin olleet kovin kaksisia. Mitään tyfusepidemiaa ei nimittäin ollut ollut ennen kuolemaa eikä sen jälkeen. Pian lähti liikkeelle huhu, että Manthey oli myrkytetty ja että hän vähän aikaisemmin oli sanonut luulevansa löytäneensä Tosen jutussa uuden johtolangan. Edelleen sanottiin, että kaikki hänen yksityiset muistiinpanonsa ja referaattinsa jutusta olivat kadonneet jäljettömiin. Tarina ei ollut uskottava eikä luotettava. Komission puheenjohtajan myrkyttäminen Vestfoldissa Östfoldissa suoritettujen tutkimuksien vuoksi olisi siinä tapauksessa merkinnyt sitä, että Guden katoamisen takana olivat aivan muut voimat kuin Barck ja hänen husaarinsa. Komission uudeksi jäseneksi nimitettiin C.A.Dahl.

Kuulustelu Christianiassa

Komission jatkaessa työtään Östfoldissa Tosessa toimitettiin erään todistajan kuulustelu Christianiassa heinäkuun 18 päivänä 1815. Tämä tapahtui poliisitalossa pidetyssä kokouksessa sota-asessori Semin ollessa puheenjohtajana. Neiti Marthe Gisleseniä kuulusteltiin, olihan hän ollut Tosessa Guden kadotessa. Hän toimi nyt taloudenhoitajana Ullevålin pääkartanossa Colletin perheessä. Tässäkään kuulustelussa ei ilmennyt mitään uutta. Kuulustelu on kuitenkin mainittu Holmsensin "Christianian poliisin historiassa". Poliisi toimitti uuden kuulustelun heinäkuun loppupuoliskolla ja sai työnsä valmiiksi saman kuun lopussa 1815. Juttu palasi sitten takaisin Sibbernille.
Joku kai kysyy, mitä herroilla Barck, Ståle ja Adolph Lund oli jutussa kerrottavanaan. Ei yhtään mitään! Heitä ei milloinkaan kuulusteltu. Ebbelin toimittaessa ensimmäistä kuulustelua marraskuussa 1814 olivat kaikki kolme olleet läsnä ja lähinnä häirinneet oikeudenkäyntiä sekaantumalla kuulusteluun ja nauramalla todistajille. Kun kuulustelua piti jatkaa sai Ebbell kuulla, että Barck husaareineen oli lähtenyt tiehensä. He olivat kuulemma saaneet määräyksen ilmoittautua Sannesundissa saattaakseen kuningas Carl Johania Christianiaan. Ebbell ei ollut tiennyt tästä mitään, eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta tutkia husaarien vaatteita ja tavaroita. "Mutta", Ebbell lohdutteli itseään, "on tuskin luultavaa, että heidän kuulustelunsa olisi auttanut jutun selvittämisessä".
Välittömästi tämän jälkeen Lund muutti Kööpenhaminaan, eikä häntäkään kuulusteltu koskaan.

Oikeusministeriö

Maaherra Sibbernin koottua kaikki jutun asiakirjat hän lähetti ne "Toiselle Departementille" (oikeusministeriölle) merkinnöin, että hän jätti tämän viranomaisen ratkaistavaksi oliko Barck ja Ståle kutsuttava kuulusteluun Ruotsista. Häntä syytettiin velttoudesta, mutta sen ei tarvinnut olla syy. Olosuhteet Ruotsissa olivat hyvin jännittyneet ja Christianiassa oli edellisenä vuotena ollut vakavia välikohtauksia, jotka oli kohdistettu Ruotsiin ja ruotsalaisiin Mossin sopimuksen takia. Jos nyt kävisi ilmi, että ruotsalainen aatelismies ja upseeri oli sekaantunut tunnetun norjalaisen murhaan se voisi aiheuttaa lisää levottomuuksia ja suhteet Ruotsiin voisivat vielä huonontua. Ei ole epätodennäköistä, että tällaiset poliittiset syyt saivat Sommerhielmin ja koko halliuksen luopumaan Barckin ja Stålen kuulustelusta.
Tänään voidaan mietiskellä, olisiko kuningas Carl Johanilla koskaan ollut Barck-nimistä hovimarsalkkaa, jos Barckia olisi kunnolla kuulusteltu tässä jutussa...

Oliko Hornemann oikeassa?
Jutun päätyttyä komission tutkinnan jälkeen näin tulee lähinnä mieleen ajatus, eikö Hornemannin kertomus lähinnä vastannut totuutta. Siis, että Gude murhattiin taikka iskettiin tajuttomaksi itäisen hallin nurkkauksessa Barckin ja Stålen ovien edessä, mistä sitten löytyi verta. Hänet raahattiin Barckin huoneeseen, ikkunasta puutarhaan ja jonkun vahvan miehen hartioilla laiturille. Hänet käärittiin lakanoihin, kiedottiin naruilla ja kiinnitettiin kivet ohjilla. Ruumis sijoitettiin ruuheen ja vietiin syvälle ja upotettiin. Tämä on järkevin selitys siihen, että Gude voi kadota niin nopeasti ja täydellisesti koskaan löytymättä.

Ketä voi epäillä?

Ketä sitten voitaisiin epäillä? Sikäli kun asiaa voi tänään ajatella saattoi sen kanssa olla tekemistä neljällä miehellä ja yhdellä naisella. Ensiksi husaarit Jevert ja Ludell. Jevertin alibi on varsin epäilyttävä ja Ludelilla ei ollut minkäänlaista. "Märällä husaarilla" Runquistilla on pitävä alibi huudon kuulumishetkelle, mutta häntä voidaan hyvällä syyllä epäillä avunannosta myöhemmin. Oja taikka lampi, johon hän väitti kaatuneensa ja jota ei myöhemmin kyennyt löytämään, saattoi olla Tosen lahti. Hän on voinut pudota veteen Guden ruumista syvemmälle vietäessä. Runquist oli myös varsin hyvissä väleissä Barckin kanssa, sillä "hän oli rivakka ja vahva mies".
Barck lähetti Runquistin "etsimään" Gudea jo kahdeksan aikaan sinä iltana, jona Gude katosi. Hän oli tiiliverstaassa, mutta lähempänä käsillä olevia husaareja ei lähetetty. Kuitenkin on tuskin luultavaa, että kolme tavallista husaaria omin päin saisi ajatuksen Guden surmaamisesta. Käännetäänpä asiaa miten päin tahansa niin Barck tulee aina epäilysten keskipisteeksi, ainakin teon suunnittelijana ja sinä henkilönä, jolla oli langat käsissään, vaikka hän olisikin jättänyt karkean työn husaareilleen. Mutta kaikesta huolimatta laiturilta löydetty sormus viittaa siihen, että hän oli itse paikalla.
Sitten neiti Hvidt, joka tuntuu hieman mystiseltä. Hän oli ainoa, joka väitti Barckin olleen olohuoneessa yhdessä hänen ja rouva Guden kanssa huudon kuuluessa, vaikka rouva Gude ei sellaista muistanut. Hän oli ainoa, joka oli huomannut Barckin sormuksen kadonneen jo ennen Guden katoamista. Kuulusteluissa kävi myös ilmi, että hänen välinsä Guden kanssa eivät olleet erityisen hyvät. Gude oli kerran ajanut hänet pois talosta ja uhannut nyt tehdä sen uudelleen, koska tämä oli nauranut hänelle hänen pelatessaan shakkia Barckin kanssa. Hänellä oli komea alibi murhaan nähden, mutta aivan hyvin voidaan epäillä hänen avustaneen tai ehkä olleen osallisenakin murhassa. Todisteita häntä vastaan ei ole. Kerrotaan, että ollessaan kuolinvuoteellaan hän oli lähettänyt hakemaan pappia, sillä hänellä oli tunnustettavaa. Pappi tuli, mutta hän oli jo kuollut.

Motiivi

Murhan tapahtuessa etsitään tavallisesti motiivia, mutta tässä jutussa oli vaikea löytää hyväksyttävää sellaista. Guden ja Barckin ja hänen husaariensa välinen riita ei näytä olleen senlaatuinen, että se olisi johtanut murhaan. Ruotsalaisethan olisivat joka tapauksessa pian lähteneet Tosesta. Neiti Hvidtin huonot suhteet Gudeen eivät myöskään ole riittävä motiivi tällaiselle rikokselle. Oliko siis tiedoissa Mantheyn myrkyttämisestä kuitenkin jotain? Olisivatko muut ja väkevämmät voimat olleet vetämässä nyöreistä? Olisivatko ruotsalaiset ollet vain joidenkin tuntemattomien työkaluja?
Aivan varma ei voi olla mistään - juttuahan ei koskaan selvitetty.
Tänään näyttää siltä, että tämä tarina murhasta jää ikuisiksi ajoiksi ilman ruumista, hyväksyttävää motiivia, tunnustuksia, silminnäkijöitä, langettavia todisteita ja ilman selvittämistä. Yli 50 todistajaa kuultiin ja näyttää siltä, että jutussa olleet virkamiehet suorittivat työnsä omantunnontarkasti ja kaiken ymmärryksensä ja kykyjensä mukaisesti.

Arvailuja ja huhuja

Jutun johdosta syntyi huhuja ja tarinoita ja mielikuvitus juoksi valtoimenaan. Jotkut arvelivat, että jutun takana oli rouva Guden ja Barckin välinen suhde. Tämä juttu johtui ehkä siitä, että rouva Gude heti lähti ajatuksesta, että hänen miehensä oli murhattu; että hän vain parin päivän päästä katoamisesta antoi valmistaa miehelleen arkun; että hän antoi pois suuren osan Guden vaatteista ja vielä; että hän ruotsalaisten lähdettyä oli jonkin aikaa kirjeenvaihdossa sekä Barckin että Stålen kanssa.
Mutta rouva Gudella tuskin on ollut osuutta murhaan. Hänhän odotti seitsemättä lastaan Guden kadotessa, muuten ainoata Guden lapsista, joka sai jälkeläisiä. 1818 hän meni naimisiin teol.kand. Zacharias Möllerin kanssa ja sai hänen kanssaan viisi lasta. Näin siirtyi tila Möllerin perheen omistukseen. Nykyisin se kuuluu Mohrin suvulle.

Hienoa väkeä

Luutnantti, kreivi Nils Anton Barck yleni ajan mittaan majuriksi, mutta erosi sitten armeijasta. Hän tuli Ruotsin hoviin; ensin hänestä tuli kamariherra ja sitten hovimarsalkka. Hän kuoli vuonna 1856 Hallannissa.
Oli tässä jutussa "hienoa väkeä", täytyy sanoa...
Jutun asiakirjat ovat Valtionarkistossa ministeriön muiden kokoelmien joukossa. Lisäksi juttua on perusteellisesti käsitelty "Sukuhistoriallisessa aikakausilehdessä" Einar Jansenin artikkelissa "Tosen murha asiakirjojen valossa". Edelleen siitä on kirjoitettu Wladimir Moen kirjassa "Norjalaisia " sekä muutamia artikkeleita lehdessä "Fredrikstad og Omegns Tidende" vuonna 1912.

Loppu - Slut
User avatar
-Uta-
Posts: 3905
Joined: Mon Sep 22, 2014 12:55 pm

Re: PPK 1977 - Tosen murha 1814

Post by -Uta- »

Post Reply