Hilda Tihlä'n kertomuksista 1909 : Ystävän murha

[-Uta-]

Metsäkyliltä : kertomuksia / kirjoitti Hilda Tihlä., 1909, s. XX
https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/ ... 1?page=114
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Julkaisutiedot: Porvoossa : WSOY, 1909 (Porvoossa : Werner Söderström osakeyhtiön kirjapainossa)

SISÄLTÖ.
1. Kulkuri - sivulta I
2. Noidan neuvo - sivulta 71
3. Tellu - sivulta 94
4. Kaupustelija - sivulta 100
5. Ystävän murha - sivulta 104
6. Rahaa - sivulta 109

YSTÄVÄN MURHA.

Eliina vietti kahdeksatta syntymäpäiväänsä, kun äiti hänelle lahjotti pienen, hontelokoipisen vasikan. Saanko minä sen ihan omakseni? kysyi Eliina ylen onnellisena moisesta arvokkaasta lahjasta. Aivan omaksesi, vastasi äiti. Ruoki ja hoida sitä hyvin, niin saat siitä suuren lehmän. Se, näes, kasvaa kuten sinäkin.

Eliina juoksi navettaan, meni vasikkansa luo ja sitä kaulalle taputtaen pieni emäntä nyt esitteli itsensä pienelle lehmälleen. Sinä olet nyt minun oma lehmäni, äiti antoi sinut minulle omaksi! Ja siitä asti alkoi heidän ystävyytensä, joka oli niin lämmin ja syvä kuin vain kahden viattoman ja hyvänsuovan olennon välillä voi olla. Eliina antoi vasikalleen nimen Sunnikki, syystä että hän tahtoi pitää sitä kunniassa ja Sunnikki-nimi kuulosti niin arvokkaalta ja aito lehmämäiseltä.

Nimeen taisi liittyä jonkunlainen ennustus, sillä kauan ei Sunnikki tahtonutkaan olla vasikkana. Se kasvoi, kehittyi ja paisui ylen nopeasti. Se sai ennen pitkää arvonimen mullikka, kun Eliina yhä vielä oli pieni tyttönen. Tämä ei kuitenkaan heidän ystävyyteensä mitään vaikuttanut. Sunnikki kohteli emäntäänsä aivan kuin vertaistaan, se tepasteli, ravisteli päätään, mylvi, möyrysi ja oli kuin ennenkin. Sunnikki oli Eliinan mielestä kyläkunnan kaunein lehmä. Sen pää oli musta, mykyräinen ja sarveton, vatsan alus tumman-, selkä vaaleanruskea, takaraajat Valkoset. Ihmiset sanoivat sitä rumaksi ja se teki kovin pahaa Hihnan sydämelle . . . sillä Jumalahan sen Sunnikin oli sellaiseksi luonut.

Keväällä kun lehmät laskettiin laitumelle, huomasi äiti, että Sunnikki oli lihavampi ja kiiltäväkarvasempi kuin toiset lehmät. Äiti arveli, että Eliina oli anastellut toisten lehmien ruoka-annoksista omalleen, vaikka siinä hän erehtyi. Eliina oli suoraan aitasta ottanut leipää ja jauhoja, joita talon ei ollut vara lehmille syöttää.

Eliina oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänellä ei näin ollen ollut muita uskotulta, eikä tovereita kuin Sunnikki. Sille hän kertoi kaikki pienet surunsa ja huolensa, kuten ilonsakin. Sunnikki oli hienotunteinen ja uskollinen, ei koskaan nauranut, ei ilveillyt, eikä pilkannut, vaan käsitti että pienellä tyttösellä on tässä maailmassa paljon kärsimyksiä, jos on ilojakin. Sunnikki tiesi, ettei Eliina tahallaan astioita särkenyt, ne putoilivat vahingossa käsistä, aivan samalla tavalla kuin valeetkin pikku suusta. Paljon sellaista, joka äidin mielestä oli ihan käsittämätöntä, oli Sunnikista päivän selvää ja täysin luonnollista ja anteeksiannettavaa. Toisaalta taas kun kylän lapset alkoivat Eliinaa kutsua »mullikka-Eliinaksi», ei tyttönen ollenkaan loukkaantunut, sillä kutsuivathan ne Sunnikkiakin Eliinan mullikaksi.

Mutta kun naapurin poika sepitti tällaisen laulun, että;
sarveton lehmä ja pennin raha löytyy vaikka kellä,
ja jolla ei muuta tavaraa ole sen ei passaa rehennellä,
niin siitä Eliina suuttui, suuttui niin kovasti laulun sepittäjälle, että päätti aina olla hänelle vihanen. Sillä paitsi sitä, että laulu kovasti solvasi Sonnikin arvoa, joutui Eliina sen kautta jokaisen ihmisen suuhun ympäri maailmaa. Aina kun kylän lapset näkivät hänet, alkoivat he hoilata: Kuules, mullikka-Eliina, että sarveton lehmä ja pennin raha . . . Ne olivat kuitenkin vain pieniä kiusoja verrattuina siihen iloon, mikä Eliinalla ja Sunnikilla oli keskinäisestä ystävyydestä.

Sinä kesänä, jolloin Sunnikki ensi kerran laskettiin toisten lehmien kanssa laitumelle, tuli huono heinävuosi; kuivuus ensin keväällä näivetytti ruohon oraan ja heinäkuulla taas alkoivat ylettömät sateet. Heiniä ei tullut latoihin kuin nimeksi. Isä jutteli äidille että elukkain lukua oli vähennettävä, jos tahdottiin talven yli päästä, ja Eliina kuvitteli mielessään miten autio ja kolkko navetta on, kun ei siellä ole muita lehmiä kuin Sunnikki yksin. Hänen oli paha ja ikävä olla ystävänsä tähden, jonka täytyisi pitkät, talviset yöt yksin viettää pimeässä navetassa. Mutta olihan sekin sentään parempi kuin nälkä, jota Sunnikki-polosen täytyisi kärsiä, jos muita lehmiä eloon jäisi. Muilla lehmillä ei Eliinan mielestä ollut mitään arvoa, ne olivat tavallisia elukoita vain, nautoja, joita ruokittiin maidon takia ja tapettiin aina tarpeen tallen. Toisin oli Sunnikki. Se oli olento, jolla oli sydän, tunto, sielu ja ymmärrys.

Tuli syksy.

Eräänä syyspäivänä äiti houkutteli Eliinan korpisuolle karpaloita poimimaan. Se oli aina ennen ollut hauskaa työtä. Oli niin mukavaa kulkea routaisella suolla, jossa korret ratisten taittuivat jalan alla ja jossa tuokkonen pian täyttyi kovista, ympyriäisistä marjoista. Mutta tällä kertaa Eliinaa ei mikään huvittanut. Hän tunsi painostusta sielussaan ja metsä niin sanomattomasti pelotti. Se tuntui kuolleelta, susien asuinsijalta ja jos miltä. Hän lähti pian kotiin.

Kun hän saapui pirttiin, näki hän miten isä ja kaksi muuta miestä kauheasti ärjyen tepastelivat Sunnikin kanssa. Heillä oli nähtävästi aikomus kaataa Sunnikki liisterekeen, joka oli permannolla. Äiti istui pankolla sanko kädessä ja odotti. Mitä, mitä te teette minun Sunnikilleni, kysyi tyttönen hätäisesti ja pirtti alkoi samassa pyöriä hänen silmissään.

Sunnikki äänen kuultuaan riuhtasi itsensä irti ja meni ystävänsä luo. Eliina tarttui sen kaulaan ja alkoi itkien vakuuttaa: Oma, hyvä Sunnikkini, sinulle ei kukaan saa tehdä mitään pahaa niinkauan kuin minä elän. Pieni Sunnikki-parka, elä pelkää, minä olen tässä ja minä puolustan sinua, soo, soo . . . Isä tarttui lasta olkapäähän ja talutti nurkkaan. Ei, ei, eil Sunnikkia ei tapeta niin kauan kuin minä elän, kirkas! tyttö kauhun ja tuskan valtaamana ja juoksi Sunnikin ja isän väliin.

Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Isä koetti saada tyttöä nurkkaan, mutta tyttönen ponnisti kaikin voimin vastaan, kirkui, repi ja polki jalkaa. Mutta mikään ei auttanut, isä ja äiti olivat väkevämmät. Siinä sikiössä asustaa itse paha henki, sanoi isä ja heitti Eliinan tukasta nurkkaan. Miehet sitoivat Sunnikin jalat; se ei enää tehnyt vastarintaa, vaan kaatoi itse itsensä rekeen. Isä otti pankolta käteensä suuren, terävän veitsen ja oli juuri pistämäisillään sitä Sunnikin kurkkuun, kun Eliina jälleen hyökkäsi esiin ja tarttui murhaajan käteen; Isä-kulta, isä-kulta, älkää tappako Sunnikkia, minä vien sen muualle, ettei se syö heiniä . . . isä, minä olen niin hyvä, rakas, kulta isä ... Onko tuo kakara riivattu! oli isän vastaus. Isä, valitti tyttö kasvoillaan kuoleman tuska, jos ei se pääse taivaaseen kun, kun . . . Hyvänen aika tuota tyttöä, nauroi äiti, eihän elukoilla ole sielua!
Sunnikin kaulasta virtasi veri. Viimesen kerran se loi katseensa ystävään, rakkaan, surullisen, avuttoman silmäyksen. Sanomaton kaiho, tuska ja kostonhimo täytti lapsen sydämen. Isä piti verisankoa Sunnikin kaulan alla ja äiti hämmensi verta. Isän kädet olivat veriset ja verinen oli puukko lattialla. Älä ole milläsikään, Eliina, lepytteli äiti, huomenna sinä saat oikein makeita verilättyjä ...

[Arvo Kyyrölä]

Surullinen ja liikuttava kertomus.
Monta  vuotta sitten tutkiskelin digitaalista sanomalehtiarkistoa eri hakusanoilla, mutta en muista tästä koskaan lukeneeni. Laatokka- ja Käkisalmi- lehtiä on digiarkiston kautta luettavissa huomattavasti pidemmällä ajanjaksolla, kuin muita sanomalehtiä. Harmittava seikka on se, että Karjala-lehtiä ei ollut otettu mukaan. 

Tiedätkö kertoa tästä enemmän: https://www.murha.info/rikosfoorumi/vie ... hp?t=24689

Mie kiittelen!