Henkirikollisuuden kehitys 1500-luvulta nykypäivään
Suomi oli uuden ajan alussa selvästi nykyistä väkivaltaisempi maa.
https://www.haaste.om.fi/fi/index/lehti ... ivaan.html
Piirroksessa (George Cruikshank: The Bottle 1847) varoitellaan alkoholinkäytön yhteydestä perheväkivaltaan.
Kuva: Mary Evans Picture Library / Lehtikuva
Henkirikosten määrästä ja piirteistä Suomessa on saatavissa kattavammin tietoja 1500-luvulta alkaen. Ennen 1700-lukua käytettävissä on lähinnä oikeudenkäyntien tuottamaa aineistoa. Rikollisuutta kuvaavista vuotuistilastoista vanhin on kuolemansyytilasto alkaen vuodesta 1754. Oikeustilastosarja on saatavissa nykyisin vuodesta 1842 ja poliisin rikostilasto vuodesta 1927 alkaen. Maassamme on lisäksi harjoitettu korkeatasoista henkirikollisuuden tieteellistä tutkimusta jo lähes sadan vuoden ajan. Uranuurtajien Veli Verkon (kriminologia) ja myöhemmin Heikki Ylikankaan (oikeushistoria) sekä Matti Virkkusen (oikeuspsykiatria) luomalle perustalle on rakentunut viime vuosikymmeninä vireä poikkitieteellinen tutkimusyhteisö. Tässä artikkelissa tarkastellaan lyhyesti henkirikollisuuden tason ja rakenteen pitkän aikavälin muutoksia tilastojen ja tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Lapsensurmarikollisuutta ja sen erityisproblematiikkaa ei tässä käsitellä.
Euroopassa henkirikokset vähentyneet lähes koko ajan
Nykytutkimuksen mukaan eurooppalaisen väkivallan suuri tarina kertoo yhteiskunnissa sanktioidun henkirikollisuuden lähes katkeamattomasta vähenemisestä keskiajalta nykypäivään. Tämän etenkin länsieurooppalaiset rikollisuuden historian tutkijat katsovat usein kuvaavan perustavanlaatuista eliiteistä rahvaaseen edennyttä kulttuurista muutosta. Toisaalta monimuuttujamalleihin perustuvat tutkimukset tämän päivän globaalin henkirikollisuuden tasoeroista eivät juurikaan tue käsityksiä kulttuuristen (sen enempää kuin esimerkiksi taloudellistenkaan) tekijöiden merkityksestä. Niiden mukaan keskeisimmin väkivallan tasoon näyttäisivät nykymaailmassa vaikuttavan poliittis-hallinnolliset tekijät: lakiin perustuva kansanvaltainen hallinto ja yhteiskunnallisten instituutioiden vakaus ja toimivuus.
En tässä puutu selityksiin enkä siihen, kuinka yleispäteviä tehdyt johtopäätökset ovat sen enempää Euroopan kuin muunkaan ihmiskunnan suhteen. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että huomattava osa ihmiskunnasta elää tänäkin päivänä yhteiskunnissa, joissa henkirikollisuuden taso vastaa keskiajan länsieurooppalaisten kaupunkien tilannetta tai on niitä korkeampikin, vaikka ne muutoin ovat moderneja ja niiden kansalaisetkin suhteellisen sivistyneiksi katsottavia. Nyky-Euroopasta on historian saatossa kuitenkin muodostunut huomattavan väkivallaton kulttuurialue – siltä osin kuin kyse on kansalaisten välisestä kriminaaliväkivallasta.
Suomessa kehitys ei yhtä suoraviivaista
Tutkimusten mukaan 1500- ja 1600-lukujen Suomessa henkirikollisuuden taso vaikuttaisi vaihdelleen huomattavasti maakuntien ja vuosikymmenten välillä. 1500-luvun alun Hämeestä ja 1550-luvun Satakunnasta on laskettu yli 20 surmatun vuotuistasoja 100 000 asukasta kohti, kun samanaikaisesti Varsinais-Suomessa taso vaihteli kolmen ja kuuden välillä ja oli Ahvenanmaalla jopa alle yhden. (Kuluvalla vuosikymmenellä maassamme on kuolemansyytietojen mukaan surmattu keskimäärin 1,6 ihmistä 100 000 asukasta kohti vuodessa.) Yksiselitteisempi tutkimustulos on se, että kaupunkien väkivaltakuolleisuustasot (10–40 surmattua vuotta ja 100 000 asukasta kohti) olivat yleensä selvästi maaseutua korkeampia.
Verrattaessa ajan rikollisuustasoja myöhempiin vuosisatoihin ja nykyaikaan on huomioitava lähteiden laatu, terveydenhuollon kehittymättömyys ja väestön jyrkästi nykyistä nuorempi keski-ikä. Manuel Eisnerin laskelmien mukaan Englannissa keskiajan ja uuden ajan ensimmäisten vuosisatojen henkirikollisuustasot tulisi puolittaa, jotta terveydenhuollon kehityksen aiheuttama väkivaltavammakuolleisuuden muutos eliminoituisi laskelmista. Toisaalta käräjillä käsiteltiin vain osa aikakauden henkirikoksista, joten oikeudenkäyntiaineistoihin perustuvat laskelmat ovat järjestään todellisia selvästi matalampia.
Kun molemmat tekijät huomioidaan, Eisnerin muuntokertoimia käyttäen esimerkiksi Hämeen vuosien 1506–1510 25 surmatun vuotuistaso muuttuisi vastaamaan 18 surmatun nykytasoa, vastaavasti Varsinais-Suomen vuosien 1540–1580 kolmen surmatun vuotuistaso muuttuisi kahden surmatun nykytasoksi 100 000 asukasta kohti1. Käräjäaineistojen perusteella lasketut henkirikollisuustasot 1500- ja 1600-luvuilta näyttäisivät antavan loppujen lopuksi varsin hyvin nykytilastoinnin kanssa vertailukelpoisen kuvan väkivallan yleisyydestä. Suomi oli siten 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla mitä ilmeisimmin nykyistä selvästi väkivaltaisempi yhteiskunta.
Maastamme tuolloin mitatut rikollisuustasot eivät eronneet samaan aikaan Brittein saarilta tai Skandinaviasta mitatuista. Sellaista keskeytymätöntä väkivallan katoamisprosessia kuin läntisestä Euroopasta ja Skandinaviasta meiltä ei kuitenkaan ole seuraavina vuosisatoina löydettävissä, ei ainakaan henkirikostilastoja tarkastelemalla. Merkittävin ja suhteellisen pysyvä lasku henkirikollisuuden perustasossa vaikuttaisi tapahtuneen 1600-luvun mittaan. Muutos osuu ajallisesti yhteen Ruotsin valtakunnassa tuolloin tapahtuneen hallinnon modernisoinnin ja keskusvallan vahvistumisen kanssa.
Seuraavan vuosisadan loppupuolella henkirikollisuus kääntyi Suomessa jälleen kasvuun, tosin maakunnittain hyvin epäyhtenäiseen. Henkirikollisuudella mitaten väkivaltaisimmat ajanjaksot maamme historiassa 1600-luvun jälkeen löytyvät 1800-luvun alkupuoliskolta ja vuosilta 1905–1948. 1800-luvun alkupuoliskon väkivalta keskittyi Etelä-Pohjanmaalle, viime vuosisadan alkupuoliskolla se kattoi koko maan, mutta oli pesiytynyt erityisesti uusiin teollisuusyhdyskuntiin. 1600-luvun lopulla muodostuneen perustason alapuolelle Suomen henkirikollisuuden taso on sittemmin painunut vain kahdesti: toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1955–1968 ja nykyisen 1990-luvun lopulla alkaneen laskevan rikollisuuskehityksen aikana.
Kriisit vaikuttavat henkirikollisuuden tasoon
Oheisesta kuviosta 1 on luettavuuden parantamiseksi poistettu tilastoidun henkirikollisuutemme kaksi väkivaltaisinta vuotta: 1808 ja 1918. Vuonna 1808 henkirikoskuolleisuuden taso oli Verkon tietojen mukaan runsaat 13 (muuntokertoimella korjattuna lähes 20) surmattua 100 000 asukasta kohti, vuoden 1918 kuolleisuustaso oli kuolemansyytilaston mukaan yli 60 surmattua 100 000 asukasta kohti. Edellisen väkivaltaisuutta selitti Suomen sota ja sitä seurannut venäläismiehitys (vuodelta 1809 tilastotiedot puuttuvat kokonaan), jälkimmäisen puolestaan sisällissota seurauksineen.
Myös muutoin Suomen henkirikollisuuden tason vaihtelut 1700-luvulta alkaen vaikuttaisivat liittyneen huomattavalta osin erilaisiin kriiseihin ja niiden seurauksiin sekä (ainakin paikallisesti) heikentyneeseen oikeus- ja järjestysviranomaisten toimintakykyyn. 1700-luvun jälkipuoliskon Itä-Suomen väkivaltaisuudella oli kiinteä yhteys Venäjän rajaan ja yhteiskunnallisten instituutioiden heikkoon toimintakykyyn rajaseudulla. Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarikausi seuraavan vuosisadan alkupuoliskolla oli puolestaan seurausta maakunnan taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden järkkymisestä sekä oikeudenhoidon lamaantumisesta. 1900-luvun alkuvuosikymmenten pitkä väkivallan kausi kattoi koko Koillis-Euroopan ja liittyi viime kädessä Venäjän ensimmäisen imperiumin kuolinkouristuksiin, toki paikallisin variaatioin. Korkeaan henkirikollisuuden perustasoon maassamme 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan vaikutti omalta osaltaan myös maamme asema raaka-aineen tuottajana uudessa kansainvälisessä talousjärjestyksessä sosiodemografisine seurauksineen.
Ei kuitenkaan pidä unohtaa myöskään suomalaisen väkivallan uskollisinta seuralaista, alkoholia. Sen roolista suomalaisessa väkivallassa on kiistelty ja kiistellään. Yhdessä Reino Sirénin kanssa tekemäni, toistaiseksi vielä käsikirjoitusvaiheessa olevan tutkimuksen mukaan alkoholinkulutuksen ja henkirikollisuuden tason vuotuisten muutosten välillä on Suomessa kuitenkin ollut tilastollisesti merkitsevä yhteys ainakin 1800-luvun alkuvuosista lähtien (ajalta jolta jonkinlaisia vuotuisia kulutustilastoja on mahdollista luoda). Tässä suhteessa ainoan poikkeuksen muodostaa ajanjakso 1900–1949, nyky-Suomen synnytystuskien vuosikymmenet.
Henkirikollisuuden dynamiikka
Minkälaiset syyt väkivallan tason vaihteluiden taustalla maassamme kulloinkin ovat olleetkin, väkivallan dynamiikan sosiodemografinen perusrakenne on ollut vuosisatoja yllättävän vakaa.
Aina viime vuosikymmeniin saakka henkirikollisuuden aaltoliikkeistä on vastannut pääasiassa nuorten, parikymppisten miesten keskinäisen väkivallan määrällinen vaihtelu. Rikostyypeittäin tarkastellen tämä on näkynyt perhepiirin ulkopuolisen väkivallan rajuina tason muutoksina samalla kun lähisuhdeväkivallan suhteellinen yleisyys on pysynyt vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen lähes muuttumattomana.
Myös väkivallan sosiaalisessa rakenteessa on havaittavissa sekä vakaita että vähemmän vakaita elementtejä. 1600-luvulta lähtien yhteiskunnan marginaalissa elävien väestöryhmien henkirikollisuuden taso on ollut huomattavasti valtaväestöä korkeampi eikä ole juurikaan reagoinut lyhytaikaisiin kokonaisväkivallan tason muutoksiin. Korkean henkirikollisuuden kausina väkivalta on levinnyt marginaaliryhmistä myös valtaväestöön, erityisesti sen miespuoliseen nuorisoon, ja väkivallan tason laskiessa jälleen vetäytynyt marginaaliryhmiin.
Yksi vakaa piirre suomalaisessa henkirikollisuudessa (ainakin viimeiset sata vuotta) on ollut myös edellä mainittu kiinteä yhteys alkoholin käyttöön ja käyttötilanteisiin. Tämä on näkynyt väkivallan dynamiikassa siten, että kokonaisrikollisuustason muutokset ovat tapahtuneet voimakkaimpina alkoholisidonnaisessa väkivallassa. Kun henkirikollisuuden taso on noussut, alkoholisidonnaisten surmien osuus on kasvanut, ja vastaavasti rikollisuustason laskiessa alkoholisidonnaisten rikosten osuus on pienentynyt.
Kaiken kaikkiaan suomalaisen henkirikollisuuden "suuri tarina" näyttäisi uuden ajan alusta nykypäivään muodostuneen toisiaan seuranneista ja joskus hyvin äkillisistäkin juonenkäänteistä: erilaisista kriiseistä ja niitä yhdistäneistä vakaamista suvantovaiheista. Eurooppalaisen suuren sivistyssaagan tapaan se on kuitenkin johtanut niin ihmiskunnan historian kuin nykyhetkenkin mittapuilla tarkastellen siihen poikkeuksellisen väkivallattomaan yhteiskuntaan, jossa meillä tällä hetkellä on onni elää. Valitettavasti historian perusteella nykytilanteen pysyvyyttä ei voi pitää kiveen hakattuna.
Kirjoittaja Martti Lehti on yliopistotutkija Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.