Unabomber Theodore Kaczynski

Post Reply
Lampje Pennonen
Posts: 26
Joined: Mon Apr 30, 2018 4:31 pm

Unabomber Theodore Kaczynski

Post by Lampje Pennonen »

Unabomber Theodore Kaczynski
https://fi.wikipedia.org/wiki/Theodore_Kaczynski

Theodore John Kaczynski alias Unabomber (s. 22. toukokuuta 1942) on yhdysvaltalainen kirjepommittaja, joka pyrki 18-vuotisen pommikampanjansa aikana taistelemaan teknologista kehitystä ja sen tuomia haittoja vastaan. Kirjepommit tappoivat kolme ihmistä, 23 haavoittui. Hän oli FBI:n kaikkien aikojen kalleimman tutkinnan kohde, sillä kirjepommien lähettäminen jatkui pitkään (1978 - 1995) ja oli vaikeaa selvittää kotitekoisten yleisistä tarvikkeista valmistettujen kirjepommien lähettäjä ja valmistaja. FBI käytti tuntemattomasta pommittajasta lyhennettä UNABOM ("university and airline bomber", kirj. "yliopisto- ja lentoliikennepommittaja"). Media muunsi tämän eri muotoihin, ml. Unabomer, Unabomber ja Unibomber.

Kaczynski valmistui vuonna 1962 Harvardista ja jatkoi opiskelujaan Michiganin yliopistossa, jossa väitteli matematiikan tohtoriksi. Harvardin yliopistossa Kaczynski arvioitiin lupaavimmaksi oppilaaksi joka tulisi todennäköisimmin tekemään merkittävimmän kontribuution. Kaczynski opetti kolme vuotta Michiganissa, kunnes hänet palkattiin vuonna 1967 Kalifornian yliopiston Berkeleyn kampuksen matematiikan professoriksi. Hän erosi virastaan kahden vuoden kuluttua.

Theodore Kaczynski on kirjoittanut 35 000-sanaisen manifestin "Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus" (engl. Industrial society and its future), jonka hän lähetti The Washington Postille ja The New York Timesille julkaistavaksi vuonna 1995. Manifesti julkaistiin molemmissa sanomalehdissä.

Kirjepommikampanja
Ensimmäinen kirjepommi lähetettiin toukokuun lopulla 1978 professori Buckley Cristille. Paketti löytyi Illinoisin yliopiston pysäköintialueelta Chicagossa, ja siinä oli Cristin lähettäjätiedot (sekä professori E. J. Smithin jakeluosoite Rensselaerin ammattikorkeakoululle New Yorkissa). Paketti oli lähetetty ”takaisin” Cristille. Koska Crist tiesi ettei ollut lähettänyt pakettia, hän otti yhteyttä kampuksen poliisiin. Terry Marker -niminen poliisi avasi paketin, joka räjähti. Marker sai pieniä vammoja. Tätä seurasi joukko ilmailualan ihmisille lähetettyjä pommeja, sekä pommeja, jotka oli suunniteltu räjähtämään lentokoneissa. Nämä olivat aluksi amatöörimäisiä eivätkä aiheuttaneet juurikaan vahinkoa.

Ensimmäinen vakava haavoittuminen tapahtui 1985, kun Berkeleyn opiskelija menetti neljä sormea sekä näön toisesta silmästään. Kaikki pommit olivat käsityötä ja niihin oli merkitty kirjaimet ”FC”. Kirjainten arveltiin ensin tulevan sanoista ”Fuck Computers” (”vitut tietokoneista”), mutta myöhemmin osoittautui, että se tarkoitti ”Freedom Clubia” (Vapauskerho). Kalifornialainen tietokonekaupan omistaja kuoli pysäköintipaikalleen jätetyn naula- ja sirpalepommin räjähtäessä 1985. Samanlainen hyökkäys tehtiin tietokoneliikettä vastaan Utahin Salt Lake Cityssä 20. helmikuuta 1987. Kuuden vuoden tauon jälkeen Kaczynski iski uudelleen 1993. Hän lähetti kirjepommin David Gelernterille, joka toimi tietotekniikan professorina Yalen yliopistossa. Gelernter on kirjoittanut tapauksesta kirjan Drawing Life: Surviving the Unabomber. Toinen samana vuonna lähetetty pommi haavoitti perinnöllisyystutkija Charles Epsteinia.

Uhrit
1978 Terry Marker, kampuksen poliisi
1979 John Harris, ylioppilas
1979 12 American Airlinesin matkustajaa
1980 Percy Wood, United Airlinesin presidentti
1981 Ei uhreja - pommi purettiin
1982 Janet Smith, yliopistosihteeri
1982 Diogenes Angelakos, professori
1985 John Hauser, ylioppilas
1985 Ei uhreja – pommi purettiin
1985 James V. McConnell ja Nicklaus Suino
1985 Hugh Scrutton, tietokonekorjaamon omistaja - ensimmäinen kuolonuhri
1987 Gary Wright, tietokonekaupan omistaja
1993 Charles Epstein, Kalifornian yliopiston geneetikko
1993 David Gelernter, tietokonetieteen professori
1994 Thomas J. Mosser, mainospäällikkö - toinen kuolonuhri
1995 Gilbert Murray, saha-alan edunvalvoja - kolmas kuolonuhri

Vuonna 1995 Kaczynski lähetti useita kirjeitä, joissa hän selvitti motiivejaan ja vaati 35 000-sanaisen julistuksensa "Industrial Society and Its Future" (suomennettu nimellä Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, Savukeidas 2005) julkaisemista. Siitä, pitäisikö vaatimukseen suostua käytiin keskustelua. Lopulta oikeusministeriö suositteli manifestin julkaisua. New York Times ja Washington Post julkaisivat Unabomberin manifestin 19. syyskuuta 1995. Tällä toivottiin, että joku tunnistaisi kirjoittajan tyylin. Hän oli myös luvannut lopettaa pommikampanjansa kirjoituksen julkaisun myötä.

Kirjeen julkaisun jälkeen Theodore Kaczynskin veljen David Kaczynskin vaimo alkoi epäillä Theodorea Unabomberiksi. David löysi veljensä äidilleen kirjoittaman kirjeen, josta FBI:n panttivankineuvottelija ja profiloija Clinton R. Van Zandt havaitsi vastaavuuden sanastossa ja tyylissä manifestin kanssa. Kaczynski pidätettiin 3. huhtikuuta 1996 mökistä lähellä Lincolnia Montanassa.

Oikeuspsykiatri totesi Kaczynskin sairastavan paranoidista skitsofreniaa, mutta siitä huolimatta hänen katsottiin olevan kykenevä oikeudenkäyntiin. Psykiatrin raportissa hänen katsottiin kärsineen yksinäisyydestä, "lähes täysin puuttuneista vuorovaikutteisista ihmissuhteista" sekä harha-ajattelusta, "nykyteknologian hallitsemaksi joutumisesta". Päiväkirjoista kuvastuu iän myötä pahentunut eristäytyminen, sosiaalinen vieraantuminen, epäily ja vaikeasti ilmaistava viha.

Eräs Kaczynskin motiiveista manifestin julkaisemiseen oli, että hän ei halunnut että häntä pidettäisiin vain mielisairaana tappajana.

Kaczynski tuomittiin 22. tammikuuta 1998 elinkautiseen vankeuteen ilman ehdonalaisen mahdollisuutta. Hän istuu rangaistustaan ADX Florence -vankilassa Coloradossa.

Image
FBI:n luonnos epäillystä.

Image
Theodore Kaczynski


Lampje Pennonen
Posts: 26
Joined: Mon Apr 30, 2018 4:31 pm

Re: Unabomber Theodore Kaczynski

Post by Lampje Pennonen »

Tämä nimimerkki Eks-Ekstrovertin postaus Juuri nyt! -ketjusta siirretty Ylläpidon pyynnöstä tänne Rikoshistorian puolelle, josta se on paremmin löydettävissä. Syynä se, että Juuri nyt! ketjun postaukset
ilman omaa otsikkoa katoavat aikanaan sinne ketjun syövereihin.
t. mode Lampje

Eks-EkstroVertti wrote:
Sat Nov 23, 2019 4:00 pm
Theodore "Unabomber" Kaczynskin manifestista "Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus" pätkiä keskelle vellovaa mm. huumorikeskustelua. Unabomber samaisessa teoksessaan arvostelee tasa-arvoisesti myös oikeistolaisia joten älkäätten pahoittako mieltänne:

Alemmuuden tunteet

10. Me emme tarkoita "alemmuuden tunteilla" vain alemmuustunteita tiukimmassa mielessä, vaan kokonaista kirjoa läheisesti yhteenkuuluvia piirteitä - huonoa itsetuntoa, voimattomuuden tunnetta, taipumusta masennukseen, tappiomielialaa, syyllisyyttä, itseä kohtaan tunnettua vihamielisyyttä, jne. Me väitämme, että nykyajan vasemmistolaisilla on taipumuksia sellaisiin tunteisiin (ne ovat mahdollisesti enemmän tai vähemmän tukahdutettuja) ja että nämä tunteet määräävät ratkaisevasti nykyajan vasemmistolaisuuden suuntaa.

11. Kun joku tulkitsee halventavaksi lähes kaiken, mitä sanotaan hänestä (tai ryhmästä, jonka hän tuntee omakseen), me päättelemme, että hänellä on alemmuuden tunteita tai huono itsetunto. Vähemmistöjen oikeuksia puolustavilla henkilöillä tämä taipumus on silmiinpistävä riippumatta siitä kuuluvatko he niihin vähemmistöihin, joiden oikeuksia he puolustavat. He ovat yliherkkiä sanoista, joilla kuvaillaan vähemmistöjä, ja yleensäkin kaikesta vähemmistöjä koskevasta. Sanoilla "neekeri", "itämaalainen", "vammainen" tai "tipu, kimuli", jotka tarkoittavat afrikkalaista, aasialaista, työkyvytöntä tai tyttöä, ei alun perin ollut halventavia vivahteita. Sanat "naikkonen" ja "tipu, kimuli" olivat pelkästään naista tarkoittavia vastineita sanoille "heppu", "tyyppi" ja "toveri". Aktivistit ovat itse liittäneet näihin sanoihin kielteiset vivahteet. Jotkut eläinoikeusaktivistit ovat menneet niin pitkälle, että he hylkäävät sanan "lemmikki" ja vaativat, että se korvataan sanalla "eläinseuralainen". Vasemmistolaiset antropologit menevät hyvin pitkälle välttäessään sanomasta alkukantaisista kulttuureista mitään sellaista, joka voidaan käsittää kielteiseksi. He haluavat korvata sanan "alkukantainen" sanalla "ei luku- eikä kirjoitustaitoinen". He ovat melkein vainohulluja kaikesta, mikä saattaa ehdottaa, että alkukantaiset kulttuurit ovat meidän omaa kulttuuriamme alempiarvoisempia. (Meidän tarkoituksemme ei ole vihjata, että alkukantaiset kulttuurit OVAT alempiarvoisempia kuin meidän kulttuurimme. Me pelkästään haluamme kiinnittää katseet vasemmistolaisten antropologien yliherkkyyteen).

12. Tarkimpia "poliittisesti oikeasta" kielenkäytöstä eivät ole keskiverto-musta ghettoasukas, aasialainen maahanmuuttaja, hyväksikäytetty nainen eikä raajarikkoinen henkilö, vaan vähemmistö aktivisteja, joista monet eivät edes kuulu mihinkään sorrettuun ryhmään vaan tulevat yhteiskunnan etuoikeutetusta kerroksesta. Poliittisesti korrektilla sanojen käytöllä on tukikohtansa yliopistojen professoreissa, joilla on turvattu työllisyys mukiinmenevine palkkoineen ja joista enemmistö on keski- tai yläluokasta kotoisin olevia valkoisia heteroseksuaalisia miehiä.

13. Monet vasemmistolaiset samaistuvat voimakastunteisesti niiden ryhmien ongelmiin, joita pidetään heikkoina (naiset), kapinallisina (homoseksuaalit), lyötyinä (Amerikan intiaanit) tai muuten alempiarvoisina. Vasemmistolaiset itse tuntevat, että nämä ryhmät ovat alempiarvoisia. He eivät koskaan myönnä itselleen, että heillä on tällaisia tunteita, mutta juuri sen takia he käsittävät nämä ryhmät alempiarvoisiksi, koska he samaistuvat niiden ongelmiin. (Meidän tarkoituksenamme ei ole vihjata, että naiset, intiaanit jne. OVAT alempiarvoisia, vaan tuomme esiin erää tosiasian vasemmistolaisuuden psykologiasta).

14. Feministit ovat epätoivoisen halukkaita todistamaan, että naiset ovat yhtä vahvoja ja kykeneviä kuin miehet. Selvästi heitä siis jäytää pelko siitä, että naiset EIVÄT ole yhtä vahvoja ja kykeneviä kuin miehet.

15. Vasemmistolaiset ovat taipuvaisia vihaamaan kaikkea, mitä pidetään vahvana, hyvänä ja menestyvänä. He vihaavat Amerikkaa, länsimaista kulttuuria, valkoihoisia miehiä ja järjenmukaisuutta. Syyt, joiden takia vasemmistolaiset sanovat vihaavansa länttä yms., eivät ole sopusoinnussa heidän todellisten motiiviensa kanssa. He SANOVAT vihaavansa länttä, koska se on sotaisa, imperialistinen, seksistinen, ryhmäkeskeinen jne., mutta kun nämä samat viat ilmenevät sosialistisissa maissa tai alkukantaisissa kulttuureissa, vasemmistolaiset keksivät niille tekosyitä tai korkeintaan myöntävät VASTAHAKOISESTI niiden olemassaolon. Kuitenkin he INNOKKAASTI (ja usein suuresti liioitellen) huomauttavat, että nämä viat havaitaan länsimaisessa kulttuurissa. Niinpä on selvää, että nämä viat eivät ole vasemmistolaisen todellinen syy vihata Amerikkaa ja länttä; hän vihaa niitä, koska ne ovat vahvoja ja menestyviä.

16. Sanoilla kuten "itsevarmuus", "itseluottamus", "aloitekyky", "yritteliäisyys", "optimismi" jne., on pieni merkitys liberaalin ja vasemmistolaisen sanavarastolle. Vasemmistolainen on epäyksilöllinen, työyhteisöä kannattava. Hän haluaa, että yhteiskunta tyydyttää kaikkien tarpeet ja huolehtii kaikista. Hän ei luota kykyynsä ratkaista itse ongelmiaan ja tyydyttää tarpeitaan. Hän vastustaa käsitettä "kilpailu", koska sisimmässään hän tuntee olevansa häviäjä.

17. Nykyajan vasemmistolaista älymystöä miellyttävät taiteet ovat taipuvaisia keskittymään kurjuuteen, epäonnistumiseen ja epätoivoon, tai muuten ne ottavat hekumallisen sävyn huitaisten sivuun järjellisen hallinnan, ikään kuin ei olisi toivoa saattaa mitään päätökseen järkiperäisellä laskelmoinnilla, ja jäljelle jää se, että vaivutaan hetkellisiin tuntemuksiin.

Ylisosialisaatio

24. Psykologit käyttävät termiä "sosialisaatio" tarkoittaessaan tapahtumasarjaa, jossa lapset opetetaan ajattelemaan ja käyttäytymään niin kuin yhteiskunta vaatii. Henkilön, joka uskoo ja noudattaa yhteiskunnan moraalisääntöjä ja joka toimii hyvin yhteiskunnan osana, sanotaan olevan mainiosti sosialisoitunut. Saattaa vaikuttaa mielettömältä sanoa, että monet vasemmistolaiset ovat ylisosialisoituneita, koska vasemmistolainen mielletään kapinalliseksi. Joka tapauksessa väitettä voidaan puolustaa: monet vasemmistolaiset eivät ole sellaisia kapinallisia, miltä he vaikuttavat.

25. Yhteiskuntamme moraalisäännöt ovat niin vaativia, että kukaan ei voi täysin ajatella, tuntea eikä käyttäytyä niiden vaatimalla tavalla. Me emme esimerkiksi saisi vihata ketään, mutta kuitenkin melkein jokainen joskus vihaa jotakuta, myöntääpä sitä itselleen tai ei. Jotkut ihmiset ovat niin paljon sosialisoituneita, että yrityksestä ajatella, tuntea ja käyttäytyä moraalisesti tulee heille raskas taakka. Välttääkseen syyllisyyden tunteet heidän on jatkuvasti petettävä itseään omista motiiveistaan ja keksittävä moraalisia selityksiä niille tunteille ja teoille, jotka todellisuudessa ovat epämoraalisia. Me kuvailemme tällaisia ihmisiä termillä "ylisosialisoitunut".

26. Ylisosialisaatio voi johtaa huonoon itsetuntoon, voimattomuuden tunteeseen, tappiomielialaan, syyllisyyteen jne. Yksi tärkeimmistä keinoista, joilla yhteiskuntamme sosialisoi lapsia, on se, että se panee heidät häpeämään sellaista käytöstä tai puhetta, joka on vastakkainen yhteiskunnan odotuksille. Jos tässä mennään liian pitkälle tai jos tietty lapsi on erityisen altis sellaisille tunteille, tämä lapsi alkaa lopulta hävetä ITSEÄÄN. Yhteiskunnan toiveet rajoittavat enemmän ylisosialisoituneen henkilön ajattelua ja käyttäytymistä kuin vähän sosialisoituneen henkilön. Enemmistö ihmisistä käyttäytyy merkittävässä määrin tuhmasti: he valehtelevat, tekevät vähäisiä varkauksia, rikkovat liikennesääntöjä, vetelehtivät töissä, vihaavat jotakuta, sanovat pahansuopia asioita tai käyttävät jotakin salakavalaa metkua päästäkseen jonkun toisen kaverin edelle. Ylisosialisoitunut henkilö ei voi tehdä näin, tai jos hän tekee niin, hän synnyttää itseensä häpeän tunnetta ja itsevihaa. Hän ei edes voi kokea tuntematta syyllisyyttä hyväksytyn siveysopin vastaisia ajatuksia tai tunteita; hän ei voi ajatella "likaisesti". Sosialisaatio ei ole vain moraalisuuden kysymys: meidät sosialisoidaan hyväksymään monia käyttäytymissääntöjä, jotka eivät ylitä moraalisuuden rimaa. Niinpä ylisosialisoitunutta henkilöä pidetään psykologisessa talutushihnassa, ja hän kuluttaa elämänsä käyskentelemällä poluilla, jotka yhteiskunta on tallannut häntä varten. Monissa ylisosialisoituneissa ihmisissä tämä aikaansaa väkinäisyyden ja voimattomuuden tunnetta, jotka voivat olla melkoinen vaiva. Me esitämmekin, että sosialisaatio on hirveimpiä julmuuksia, mitä ihmiset tekevät toisilleen.

27. Me väitämme, että nykyajan vasemmiston hyvin tärkeä ja vaikutusvaltainen osa on ylisosialisoitunut ja että sen ylisosialisaatiolla on suuri merkitys nykyajan vasemmistolaisuuden suunnan määräämiselle. Ylisosialisoituneet vasemmistolaiset ovat yleensä henkisen työn tekijöitä tai keski- tai yläluokan jäseniä. Huomatkaa, että yliopistoälyniekat muodostavat suurimman osan sosialisoituneesta osasta ja myös vasemmasta siivestä.

28. Ylisosialisoitunut vasemmistolainen yrittää päästä irti psykologisesta talutushihnastaan ja puolustaa itsemääräämisoikeuttaan kapinoimalla. Yleensä hän ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva kapinoidakseen yhteiskunnan perusarvoja vastaan. Meidän päiviemme vasemmistolaisten päämäärät EIVÄT yleisesti ottaen ole ristiriidassa hyväksytyn siveysopin kanssa. Sitä vastoinhan he ottavat ja omaksuvat kuin omanaan jonkin hyväksytyn moraaliperiaatteen ja sitten väittävät yhteiskunnan valtavirran laiminlyövän sitä periaatetta. Esimerkkejä ovat rotujen ja sukupuolten tasa-arvo, köyhien auttaminen, rauha sodan vastakohtana, väkivallattomuus yleensä, ilmaisunvapaus, ystävällisyys eläimiä kohtaan. Perustavampaa laatua on periaate, että yksilön velvollisuus on huolehtia yksilöstä. Kaikki nämä periaatteet ovat pitkän aikaa olleet yhteiskuntamme - tai ainakin sen keski- ja yläluokan - syvään juurtuneita arvoja, joita valtaosa viestintämedian ja koulutusjärjestelmän meille esittämästä materiaalista avoimesti kannattaa. Varsinkaan ylisosialisoituneet vasemmistolaiset eivät tavallisesti kapinoi näitä periaatteita vastaan, vaan oikeuttavat vihamielisyytensä yhteiskuntaa kohtaan väittämällä, että se ei noudata niitä - mikä sisältääkin jonkinlaisen totuuden jyväsen.

29. Tässä esimerkki tavasta, jolla ylisosialisoitunut vasemmistolainen osoittaa todellisen kiintymyksensä yhteiskuntamme sovinnaisiin asenteisiin, samalla kun teeskentelee kapinoivansa sitä vastaan: monet vasemmistolaiset vaativat vähemmistöjen tukemista ja sitä, että mustille annetaan arvossa pidettyjä työpaikkoja ja mustien kouluissa annetaan korkeatasoista opetusta ja mustien kouluille annetaan enemmän rahaa. He pitävät mustien "alaluokan" elämäntapaa yhteiskunnan häpeätahrana. He haluavat liittää mustat osaksi järjestelmää ja tehdä heistä valkoisten keski- tai yläluokan ihmisten tapaisia liikeyritysten johtajia, laki- tai tiedemiehiä. He väittävät, että he eivät koskaan halua tehdä mustasta valkoisen jäljennöstä ja että he sen sijaan haluavat suojella afrikkalais-amerikkalaista kulttuuria. Mutta mitä on afrikkalais-amerikkalaisen kulttuurin suojeleminen? Se tuskin voi olla mitään muuta kuin sitä, että syödään sellaista ruokaa, kuunnellaan sellaista musiikkia, pukeudutaan sellaisiin vaatteisiin ja käydään sellaisessa kirkossa tai moskeijassa, jotka ovat mustien kulttuurin mukaisia; toisin sanoen sitä voidaan suojella vain käytännön teoilla. Kaikissa OLEELLISISSA suhteissa he haluavat tehdä mustan valkoisen keskiluokan ihanteiden mukaiseksi. He haluavat, että hän opiskelee teknillis-matemaattisia oppiaineita, että hänestä tulee johtaja tai tiedemies, että hän kiipeää elämänsä aikana elintason tikkaita osoittaakseen mustien olevan yhtä hyviä kuin valkoisten, että mustista isistä tehdään "vastuuntuntoisia", että mustat jengit lopettavat väkivallan käytön, jne. Mutta nämähän ovat täsmälleen teollis-teknologisen järjestelmän arvoja. Järjestelmä ei välitä pisarankaan vertaa siitä, millaista musiikkia sen jäsen kuuntelee, minkälaisiin vaatteisiin hän pukeutuu tai mitä uskontoa hän tunnustaa, kunhan hän vain opiskelee koulussa, hänellä on kunnioitettava toimi, hän kiipeää elintason tikkaita, on "vastuuntuntoinen" isä tai äiti, ei käytä väkivaltaa, jne. Ylisosialisoitunut vasemmistolainen haluaa liittää mustan osaksi järjestelmää ja saada hänet omaksumaan sen arvot - huolimatta siitä, kuinka paljon hän yrittääkään kiistää sitä.

30. Me emme tietenkään väitä, että edes ylisosialisoituneet vasemmistolaiset EIVÄT KOSKAAN kapinoi yhteiskuntamme perusarvoja vastaan. Selvästi he joskus tekevät niin. Jotkut heistä ovat menneet niin pitkälle, että he kapinoivat erästä yhteiskuntamme tärkeintä periaatetta vastaan käyttämällä ruumiillista väkivaltaa. Heille väkivalta on eräs "vapautumisen" muoto: käyttämällä väkivaltaa he murtavat heihin iskostettuja psykologisia pidäkkeitä. Koska he ovat ylisosialisoituneita, nämä pidäkkeet kahlitsevat heitä enemmän kuin muita, mistä johtuu heidän tarpeensa vapautua niistä. Yleensä he kuitenkin oikeuttavat kapinointinsa uskottelemalla puolustavansa valtavirran arvoja: jos he käyttävät väkivaltaa, he väittävät taistelevansa esimerkiksi rasismia vastaan.

31. Me tajuamme, että monia vastaväitteitä voidaan esittää edellä olevaa nopeaa luonnosta vasemmistolaisuuden psykologiasta vastaan. Todellinen tilanne on sekava, joten tyhjentävä kuvaus mahtuisi vain useiden kirjojen kansien väliin. Me väitämmekin vain osoittaneemme hyvin summittaisesti nykyajan vasemmistolaisuuden psykologian kaksi tärkeintä suuntausta.

32. Vasemmistolaisten ongelmat kuvaavat kokonaisuudessaan yhteiskuntamme ongelmia. Huono itsetunto, taipumukset masentua ja tappiomieliala eivät ole vain vasemmiston vitsauksia: vaikka ne voidaan havaita erityisesti vasemmistossa, ne ovat levinneet laajalle yhteiskuntaamme. Lisäksi nykypäivän yhteiskunta yrittää sosialisoida jäseniään enemmän kuin mikään aiempi yhteiskunta: asiantuntijat neuvovat meitä jopa siinä, mitä syödä, kuinka kuntoilla, kuinka rakastella, kuinka kasvattaa lapset ja niin edespäin.

Eks-EkstroVertti
Posts: 2575
Joined: Mon Mar 20, 2017 10:45 pm

Re: Unabomber Theodore Kaczynski

Post by Eks-EkstroVertti »

" Oikeuspsykiatri totesi Kaczynskin sairastavan paranoidista skitsofreniaa."

Tämä on ns. virallinen kanta, on myös muunlaisia arvioita.
Kriminologi, käyttäytymistieteiden professori ja oikeuspsykiatrian yksi kuuluisimmista, Park Elliott Dietz, oli sitä mieltä, ettei Kaczynski ollut/ole skitsofreenikko.
Dietz tunnetaan lausunnoistaan mm. sarjamurhaajien Joel Rifkinin, Arthur Shawcrossin ja Jeffrey Dahmerin oikeudenkäynneissä. Kansainväliseen julkisuuteen hän nousi vuonna 1982 toimiessaan syyttäjän asiantuntijana presidentti Ronald Reaganin murhaa yrittäneen John Hinckley Jr:n tapauksessa.

Dietz Unabomberin kirjoituksista:

"They're full of strong emotions, considerable anger, and an elaborate, closely reasoned system of belief about the adverse impact of technology on society.
The question always is: Is that belief system philosophy or is it delusion? The answer has more to do with the ideology of the psychiatrist than with anything else."

Aihetta sivuten:

Seuraavassa Dietz keskustelee Richard "The Iceman" Kuklinskin kanssa ja kertoo pyydettäessä ammatillisen mielipiteensä hänestä.

"What do you think about me?"

https://www.youtube.com/watch?v=S-4nzmdYQTA

Sopii muulloinkin kuin jouluna mietittäväksi. :|
5 pro viis Puolesta
puusprii metanoli jäi veli a+
Jep ja Nisse t
ulistuivat StilEtin päis Isä
yks joll on Reino?
Sepä ase uras skoa Ines Moskaa
S-arava massa
viinassa
Leirimaal %

Syysi isisi

"Olisimmepa vain hakeneet heidät mukaan"

Eks-EkstroVertti
Posts: 2575
Joined: Mon Mar 20, 2017 10:45 pm

Re: Unabomber Theodore Kaczynski

Post by Eks-EkstroVertti »

^Välistä jäänyt osuus näin Elokapinan Kaisaniemenkadun tukkimisen jälkimainingeissa:

18. Nykyajan vasemmistolaisilla filosofeilla on taipumus hylätä syy, tiede ja objektiivinen todellisuus ja väittää kivenkovaan, että kaikki on kulttuurisesti suhteellista. On totta, että voi esittää kiperiä kysymyksiä tieteellisen tiedon perustasta ja siitä, kuinka - jos mitenkään - voidaan määritellä todellisuus, mutta on ilmeistä, että nykyajan vasemmistolaiset filosofit eivät ole kylmäpäisiä loogikkoja, jotka järjestelmällisesti erittelevät tiedon perustaa. He ovat syvästi sekaantuneet tunteineen hyökkäykseensä totuutta ja todellisuutta vastaan. He hyökkäävät näitä käsitteitä vastaan omien psykologisten tarpeidensa vuoksi: ensinnäkin heidän hyökkäyksensä on vihamielisyyden purkauskanava ja - jos hyökkäys on tarpeeksi laaja ollakseen menestyksekäs - se tyydyttää heidän voiman tarpeensa. Vielä tärkeämpää on se, että vasemmistolainen vihaa tiedettä ja järjenmukaisuutta, koska ne luokittelevat tietyt uskomukset tosiksi (so. menestyviksi ja ylempiarvoisiksi). Vasemmistolaisella on niin voimakkaat alemmuuden tunteet, että hän ei voi sietää, että jotkin asiat luokitellaan menestyviksi ja ylempiarvoisiksi ja toiset epäonnistuneiksi ja alempiarvoisiksi. Tämä selittää sen, miksi monet vasemmistolaiset hylkäävät käsitteen "henkinen terveys" ja eivät hyväksy älykkyysosamäärätestejä. Vasemmistolaiset vastustavat geneettisiä selityksiä ihmisen kyvyistä ja käyttäytymisestä, koska niillä on taipumus saada toiset ihmiset vaikuttamaan ylempiarvoisilta tai alempiarvoisilta muihin nähden. He haluavat mieluummin antaa yhteiskunnalle kunnian tai moitteen jonkun yksilön kyvystä tai sen puutteista. Niinpä yksilön "alempiarvoisuus" ei ole hänen vikansa vaan yhteiskunnan, koska häntä ei ole kasvatettu kunnolla.

19. Vasemmistolaisen alemmuuden tunteet eivät tavallisesti tee hänestä heikompiensa kiusaajaa, kerskuria, rehentelijää, egoistia tai häikäilemätöntä kilpailijaa. Tällainen henkilö ei ole täysin menettänyt uskoaan itseensä: vaikka hänellä on alijäämää uskossa omiin voimiinsa ja arvokkuuteensa, hän voi silti kuvitella mielessään olevansa vahva, ja hänen yrityksensä tehdä itsestään vahva saavat aikaan hänen epämieluisan käytöksensä. Mutta vasemmistolainen ei pysty tähän: hänen alemmuuden tunteensa ovat niin juurtuneet hänen mieleensä, että hän ei pysty pitämään itseään vahvana eikä arvokkaana. Tästä johtuu vasemmistolaisuuden kollektivismi. He voivat tuntea itsensä voimakkaiksi vain kuuluessaan kannattamaansa laajaan järjestöön tai massaliikkeeseen.

20. Huomatkaa vasemmistolaisten käyttämän taktiikan MASOKISTINEN taipumus: he osoittavat vastalauseensa ASETTUMALLA MAKAAMAAN AJONEUVOJEN ETEEN. Tällöin he tarkoituksellisesti yllyttävät poliisit ja rasistit pahoinpitelemään heitä. Nämä taktiikat voivat usein olla tehokkaita, mutta vasemmistolaiset eivät käytä niitä keinoina saavuttaa tavoitteensa, vaan koska he PITÄVÄT ENEMMÄN masokistisista taktiikoista. Itseä kohtaan tunnettu vihamielisyys on vasemmistolaisen tavaramerkki.

21. Vasemmistolaiset saattavat väittää toimivansa myötätunnosta tai moraalisesta periaatteesta, jolla tosiaan on oma osuutensa ylisosialisoituneen vasemmistolaisen toiminnassa, mutta ne eivät kuitenkaan voi olla heidän toimintansa päämotiivit. Vihamielisyys on heidän käyttäytymisensä liian huomiota herättävä osatekijä, samoin on voiman tarve. Sitä paitsi suurta osaa heidän käyttäytymisestään ei ole järkiperäisesti suunniteltu, jotta se hyödyttäisi niitä, joita he väittävät auttavansa. Jos esimerkiksi uskoo vähemmistöjä tukevan toiminnan olevan hyväksi mustille ihmisille, onko järkevää vaatia sitä vihamielisin tai dogmaattisin ilmauksin? Ilmeisesti olisi hedelmällisempää käyttää diplomaattista ja sovittelevaa lähestymistapaa, joka ainakin olisi sanallinen ja kuvaannollinen myönnytys valkoisille, jotka ajattelevat, että vähemmistöjä tukeva toiminta syrjii heitä. Mutta vasemmistolaiset eivät menettele näin, koska siten he eivät saisi tunnepohjaisia tarpeitaan tyydytettyä. Heidän todellinen päämääränsä ei ole auttaa mustia, vaan sen sijaan rotuongelmat toimivat heille TEKOSYYNÄ ilmaista oma vihamielisyys ja tuskastunut voiman tarve. Näin tehdessään he todellisuudessa tekevät vahinkoa mustille, koska aktivistien vihamielinen asenne valkoista "enemmistöä" kohtaan on taipuvainen vahvistamaan rotuvihaa.

22. Jos meidän yhteiskunnallamme ei olisi lainkaan sosiaalisia ongelmia, vasemmistolaisten täytyisi KEKSIÄ niitä, jotta heillä olisi tekosyy nostaa mekkala.

23. Me tähdennämme, että edellä oleva ei väitä olevansa tarkka kuvaus jokaisesta, jota voidaan pitää vasemmistolaisena. Se on vain karkea osoitus vasemmistolaisuuden yleisestä suuntauksesta.
5 pro viis Puolesta
puusprii metanoli jäi veli a+
Jep ja Nisse t
ulistuivat StilEtin päis Isä
yks joll on Reino?
Sepä ase uras skoa Ines Moskaa
S-arava massa
viinassa
Leirimaal %

Syysi isisi

"Olisimmepa vain hakeneet heidät mukaan"

Eks-EkstroVertti
Posts: 2575
Joined: Mon Mar 20, 2017 10:45 pm

Re: Unabomber Theodore Kaczynski

Post by Eks-EkstroVertti »

Theodore Kaczynskin manifesti ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus” ilmestyi suomenkielisenä kirjana vuonna 2005, uusi laitos ilmestyi Kiukaan julkaisemana 12.3.2020.

Timo Hännikäisen esipuhe uuteen painokseen:

"Theodore John Kaczynskia voi tuskin sanoa tyypilliseksi terroristiksi. Vuonna 1942 työväenluokkaiseen puolalaistaustaiseen perheeseen syntynyt Kaczynski oli huippulahjakas lapsi, joka hyppäsi älykkyysosamääränsä takia junior high schoolin kuudennen luokan yli. Harvardin ja Michiganin yliopistoissa opettajat pitivät häntä poikkeuksellisen kyvykkäänä, ja hänen rajafunktioita käsittelevä väitöskirjansa voitti vuonna 1967 Sumner B. Myers -palkinnon parhaasta matemaattisesta opinnäytetyöstä. Samana vuonna 25-vuotiaasta Kaczynskista tuli nuorin siihenastinen matematiikan apulaisprofessori Berkeleyn yliopistoon.

Lupaava akateeminen ura päättyi äkilliseen irtisanoutumiseen vuonna 1969. Kaczynski rakensi erämaamökin kauas Montanan metsiin ja muutti sinne asumaan. Hänen tavoitteenaan oli elää omavaraista elämää ilman modernia teknologiaa, ja hän opetteli metsästämään, viljelemään ravintokasveja ja valmistamaan yksinkertaisia työkaluja. Yksi harvoista kosketuspinnoista sivilisaatioon oli polkupyörämatkan päässä sijaitsevan Lincolnin pikkukaupungin kirjasto, jossa hän kävi lukemassa klassikkoteoksia alkukielellä. Tuohon aikaan Lincolnin lähialueilla asui muitakin erakkoja, eikä Kaczynskia juuri ihmetelty.

Mutta Kaczynskista tuli Yhdysvaltain ehkä tunnetuin kotoperäinen terroristi ja FBI:n historian pisimmän ja kalleimman tutkinnan kohde. Vuosina 1978-1995 hän postitti kirjepommeja erilaisille teknologian parissa työskenteleville tahoille kuten yliopistotutkijoille ja ATK-yrittäjille. Oman kertomansa mukaan Kaczynski oli todennut rauhallisen elämän luonnon keskellä mahdottomaksi, koska erilaiset kiinteistö- ja metsäteollisuusprojektit häiritsivät häntä jatkuvasti. Aluksi hän oli sabotoinut alueella olevia metsätyökoneita, mutta perehtyminen modernin teknologian ongelmia käsittelevään kirjallisuuteen antoi kimmokkeen terrorikampanjalle, jonka kohteena oli koko teollinen yhteiskunta.

Kaczynskin pommit surmasivat kolme ihmistä ja haavoittivat tai vammauttivat kahtakymmentäkolmea muuta. Viranomaisten oli vaikea päästä hänen jäljilleen, koska pommit oli valmistettu yleisesti saatavilla olevista tarvikkeista ja niihin oli liitetty tahallisen harhaanjohtavia johtolankoja. Pommittaja esimerkiksi lisäsi useisiin pommipaketteihin kirjaimet FC, joiden myöhemmin tajuttiin tarkoittavan ”Freedom Clubia” – hän siis antoi ymmärtää, että asialla olisi useista henkilöistä koostuva ryhmä. Koska ensimmäiset iskut olivat kohdistuneet yliopistoihin ja lentokentille (universities and airports), FBI käytti tuntemattomasta pommittajasta koodinimeä UNABOM, jonka lehdistö muunsi muotoon ”Unabomber”.

Pommittajan jäljille päästiin lopulta tämän kirjan sisällön avulla. Vuonna 1995 Kaczynski lähetti useille suurille sanomalehdille manifestinsa Industrial Society and Its Future ja lupasi saatekirjeessä lopettaa iskut, jos manifesti julkaistaisiin. Vaatimukseen suostuivat lopulta New York Times ja Washington Post. Julkaisemisen jälkeen Kaczynskin veljen Davidin vaimo huomasi yhteneväisyyksiä manifestin tyylin ja Kaczynskin lähettämien kirjeiden välillä. David toimitti saamiaan kirjeitä FBI:lle, mikä johti Kaczynskin pidätykseen 3. huhtikuuta 1996. Vuonna 1998 Kaczynski sai kahdeksan elinkautista vankeustuomiota, joita hän suorittaa maksimaalisen turvallisuuden Florence-vankilassa Coloradossa.

Julkaisemisen yhteydessä Kaczynski ilmoitti manifestinsa olevan vapaa tekijänoikeuksista ja kenen tahansa vapaasti julkaistavissa ja levitettävissä. Siitä onkin ilmestynyt useita laitoksia eri maissa. Ensimmäisen suomenkielisen laitoksen julkaisi turkulainen kustantamo Savukeidas vuonna 2005. Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus oli ensimmäinen tekemäni pitkä suomennos, ja se on ollut loppuunmyyty jo pitkään. Kirjan myötä syntyi myös ensimmäinen julkinen kohuntapainen, jossa olen ollut mukana. Sitä ei aiheuttanut niinkään manifestin sisältö kuin se, että Jokelan kouluampuja Pekka-Eric Auvinen oli viittaillut siihen verkkokirjoituksissaan. Tämän takia Ylen MOT-ohjelma haastatteli minua Jokelan tapausta käsittelevään jaksoonsa syksyllä 2007 ja myöhemmin Helsingin Sanomat pyysi minulta kirjoituksen, jossa kommentoin Unabomber-yhteyttä.

Auvinen käytti ennen joukkoampumista kirjoittamassaan julistuksessa joitakin samoja termejä kuin Kaczynski manifestissaan. Luullakseni hänen käyttämänsä käsite ”luonnollinen valtaprosessi” on lainattu Kaczynskilta. Myös joissakin Auvisen esitystavan piirteissä, kuten väliotsikoinnissa, luetteloinnissa ja historiallisissa yhteenvedoissa voi kuulla kaikuja Kaczynskin manifestista. Siihen yhtymäkohdat jäävätkin. Kaczynski oli poliittinen terroristi, joka valikoi iskujensa kohteeksi ideologisina vihollisina pitämiään henkilöitä. Auvinen puolestaan tappoi umpimähkäisesti joukon ihmisiä, ja hänen julistuksestaan ei oikeastaan löydy muuta johtomotiivia kuin usko kuulumisesta älykkääseen valiovähemmistöön, jonka velvollisuutena on tuhota tyhmät.

Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus on noussut esiin muissakin yhteyksissä. Muutamia vuosia sitten Ylen Perjantai-ohjelmasta tunnettu toimittaja Pekka Vahvanen otti yhteyttä Kaczynskiin haastattelun toivossa, ja päätyi pitkään kirjeenvaihtoon tämän kanssa. Kirjeenvaihdostaan hän julkaisi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 7.3.2015 pitkän artikkelin ”Sinun, Ted”. Tekologiapessimistiksi julistautuvan Vahvasen vuonna 2018 ilmestynyt, digitalisaation varjopuolta käsittelevä kirja Kone kaikkivaltias on monissa pohdinnoissaan velkaa Kaczynskille ja käsittelee manifestin ajatuksia paikoin myös suoraan.

Vankilassa ollessaan Kaczynski on ollut kirjeenvaihdossa yli 400 ihmisen kanssa. Useimpien henkilöllisyys pysynee salassa vuoteen 2049 saakka, minkä jälkeen kirjeistä tulee julkista aineistoa. Yksi julkisuuteen tulleista kirjeenvaihtokumppaneista on Michiganin yliopiston filosofian professori David Skrbina. Osa Kaczynskin kirjeistä on julkaistu Skrbinan teoksessa Technological Slavery. The Collected Writings of Theodore J. Kaczynski (2010), joka sisältää manifestin ohella valtaosan Kaczynskin myöhemmin kirjoittamista artikkeleista. Vuonna 2012 Harvardin yliopiston alumniyhdistys lähetti Kaczynskille henkilötietolomakkeen vuosikurssi 1962:n viidennenkymmenennen vuositapaamisen kunniaksi julkistettavaa luetteloa varten. Lomakkeen sarakkeeseen ”ammatti” Kaczynski kirjoitti ”vanki” ja sarakkeeseen ”palkinnot” hän luetteloi kahdeksan elinkautistuomiotaan.

Manifestin uusi suomenkielinen laitos perustuu vanhaan käännökseeni, mutta olen kirjoittanut laajoja osia uudelleen korjatakseni vanhaan versioon sisältyneitä käännösvirheitä ja kömpelyyksiä. Liitteeksi olen kääntänyt kaksi Kaczynskin myöhempää kirjoitusta. On itsestäänselvää, ettei tämän uudelleenjulkaisun tarkoitus ole puolustella Kaczynskin toimintaa terroristina tai yllyttää ketään poliittiseen väkivaltaan. Sen tarkoitus on tuoda laajempaan suomenkieliseen levitykseen teksti, jonka sisältö haarautuu moniaalle ja joka käsittelee suorasukaisella tavalla tiettyjä todellisia ongelmakohtia jokaisessa korkean teknologian yhteiskunnassa.

Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus kuuluu niihin häiritseviin teksteihin, joita ei pidä niellä sellaisinaan mutta joita on syytä pohtia. Sen sisällön voi nykytermein luokitella ”ääriajatteluksi”. Äärimmäisyys voi olla tympäisevää tai valaisevaa – Kaczynskin tapauksessa se on useimmiten jälkimmäistä. Ei tarvitse kannattaa teollisen yhteiskunnan alasajoa ottaakseen hänen näkökohtansa vakavasti. Kaczynski puhuu asiasta, josta ennen häntä ovat kirjoittaneet muiden muassa Martin Heidegger, Georges Bernanos, Jacques Ellul, Ivan Illich, Lewis Mumford, Ernst Jünger ja Neil Postman. Siis siitä, että korkea teknologia ja automaatio supistaa ihmisen vapautta ja arvokkuutta samalla kun se helpottaa hänen elämäänsä. Mainituista Kaczynski eroaa siinä, että hän tekee suhteesta teknologiaan eksistentiaalisen valinnan: on joko alistuttava koneiden orjuuteen tai taisteltava kaikin keinoin sitä vastaan. Tässä mielessä hänen kirjoituksensa eivät ole erotettavissa hänen toiminnastaan.

Ehkä läheisimmin Kaczynski ja hänen manifestinsa kuitenkin kytkeytyvät amerikkalaisen erämaafilosofian perinteeseen. Ympäristöliikkeen filosofiset juuret ovat Henry David Thoreaussa, Ralph Waldo Emersonissa ja muissa Uuden Englannin transsendentalisteissa, joista kulkee suora linja Edward Abbeyn ja Dave Foremanin kaltaisiin radikaaleihin luonnonsuojelijoihin ja erämaanpalvojiin. Amerikkalaisen luontoajattelun silmiinpistävä piirre on individualismi. Myyttinen kuva amerikkalaisesta luonnonystävästä on sivilisaatioon pettynyt oman tiensä kulkija, joka vetäytyy yksin erämaahan puhtaamman kokemuksen toivossa. Montanan metsämökissä asunutta, yhden miehen sotaansa teollista maailmaa vastaan käynyttä Kaczynskia voi pitää tämän ajatteluperinteen ääripisteenä.

Yhdysvaltalainen ympäristöliike kumpuaa samoista tunnoista kuin koko maan kulttuurinen peruskivi, uudisraivaajuus. Pohjois-Amerikan varhaiset valkoiset asukkaat, englantilaiset puritaanit, pakenivat Eurooppaa joka edusti heille Sodomaa ja Gomorraa, rappion ja synnin vaihetta sivilisaation kehityksessä. Uuden mantereen koskemattomat luonnonmaisemat näyttäytyivät heille alkuperäisyytenä, jota langennut ihminen ei vielä ollut turmellut. He saapuivat uuteen Eedeniinsä Mayflower-laivalla, jonka nimeen jo sisältyi lupaus puhtaudesta ja uudesta alusta.

Kun 1800-luvulla ihmisjoukot alkoivat täyttää paratiisia ja teollinen kapitalismi viipaloida sitä rautatiekiskoilla, heräsi puritanismin vanha alkuperäisen kaipuu uudelleen henkiin joissakin yksilöissä. Luontoliikkeen ensimmäiset leimahdukset olivat ennen kaikkea yksilötason paluita luontoon, vetäytymisiä Thoreaun tavoin metsäjärven rantaan tai John Muirin tavoin vuorille. Niissä kaikuu protesti ihmisluonnon sosiaalista puolta vastaan ja uskonnollissävyinen pyrkimys etsiä pyhyyttä kääntämällä selkänsä maailmalle ja ihmisjoukoille. Ne haastavat käsityksen, jonka mukaan ihminen määrittää itsensä ensi sijassa toisten ihmisten kautta ja ettei villillä luonnolla ole muuta arvoa kuin se, jonka ihminen sille antaa.

Eurooppalainen luontoliike on aina ollut kollektivistisempi. Saksalaisille 1900-luvun alkupuolen Wandervogeleille ja artamaneille paluu luontoon oli yhteisöllinen projekti, leirielämää ja talonpoikaiskulttuuria. Suomalaisessa luonnonystävyydessä on kuitenkin amerikkalaista individualismia ja yhteiskunnanvastaisuutta muistuttavia piirteitä, jotka näkyvät Pentti Linkolan kaltaisissa yksinäisissä luontoon vetäytyjissä. Katkelma Linkolan vuonna 1971 ilmestyneestä esseestä ”Mitä iloa ihmispaljoudesta?” voisi yhtä hyvin olla 1800-luvun amerikkalaisen transsendentalistin kynästä:

Eikä ihminen tosiasiassa ole lähelläkään sosiaalisuuden ääripäätä, muurahaista ja mehiläistä; päinvastoin hänellä on voimakas tarve ajoittaiseen yksinäisyyteen, rauhaan ja hiljaisuuteen. Kaikissa meissä on pisara sitä tunnettua esi-isää, joka huomatessaan uudistalonsa ohi virtaavan joen pinnalla ihmisen vuoleman lastun tempaisi kirveensä ja lähti palauttamaan rauhaa ylävirralle. Ne yksilöt, joissa synnynnäinen yksinäisyyden tarve on voimakkain, muodostavat täyteen ahdetussa maailmassamme jo nyt hyvin kipeän sosiaalipoliittisen ongelman.

Yhdellä tasolla Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus on kuvaus Linkolan mainitsemasta ”sosiaalipoliittisesta ongelmasta”. Kaczynski ei juurikaan käsittele teollisen yhteiskunnan aiheuttamia ympäristötuhoja, vaan keskittyy ihmisille koituvaan psykologiseen kärsimykseen. Hänen mukaansa modernilta ihmiseltä on viety mahdollisuus vaikuttaa omaan kohtaloonsa, mikä on johtanut kasvavaan tarkoituksettomuuden tunteeseen. Jokainen merkittävä teknologinen keksintö muuttaa koko ympäröivää yhteiskuntaa ja tekee lopulta ihmisen riippuvaiseksi itsestään. Riippuvuuden myötä lisääntyvät teknologian käyttöön liittyvät monimutkaiset säännöt, joita ilman koko järjestelmä romahtaisi.

Korkeasti organisoidussa teknistyneessä yhteiskunnassa yksilö ja pienyhteisö joudutaan väistämättä alistamaan kaukaisten instanssien päätöksille, joihin voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti. Kaczynski tuntee epäluuloa viime kädessä kaikkia yhteiskunnan keskittymiseen johtavia prosesseja kohtaan, koska lopulta sivistyksestä maksettava hinta osoittautuu liian korkeaksi. Lopullisen rajan hän vetää 1800-luvun alkupuolelle. Teollista vallankumousta edeltävä aika, jolloin väestön valtaosa asui hajautetusti ja elätti itsensä maataloudella, oli käyttäytymistä koskevissa normeissaan nykyaikaa huomattavasti väljempi, eikä yksilön täydellistä sosiaalistamista tarvittu. Autonomian aste riippuu siitä, onko yhteisön käyttämä teknologia pienimuotoista vai organisaatioista riippuvaa: kivikirves tai kaariaura ei uhkaa vapautta, höyrykoneen myötä askel orjuuteen on jo selvästi otettu.

Kaczynski on ennen kaikkea luddiitti, ja häntä on vaikea sijoittaa nykyaikaiselle poliittiselle kartalle. Hän julistautuu anarkistiksi, mutta on kaukana niistä jotka tavallisesti luonnehtivat itseään tuolla sanalla. Suurin osa anarkisteista nojaa lapselliseen kuvitelmaan, että suuret korkean teknologian yhteiskunnat olisivat hallittavissa ruohonjuuritasolta avoimilla kansankokouksilla ja äänestyksillä.

Anarkoprimitivistit, joihin Kaczynski kaiketi lähinnä lukeutuu, ovat anarkisteista rehellisimpiä kannattaessaan paluuta metsästykselle, keräilylle ja pienimuotoiselle viljelylle perustuvaan talouteen. Tosin heistäkin useimmat sulkevat silmänsä siltä tosiseikalta, että siirtyminen nykymallista sellaiseen tarkoittaisi maapallon väkiluvun väkivaltaista putoamista noin kahdeksasosaan nykyisestä. Kaczynskia älyllinen epärehellisyys ei vaivaa: hän myöntää suoraan, että teollisen yhteiskunnan tuho on tuskallinen ja sekasortoinen prosessi, jossa valtaosa ihmisistä menehtyy. Vasta ankarien aikojen jälkeen voidaan odottaa kestävämmän järjestyksen vakiintumista.

Kaczynski on myös arvostellut anarkoprimitivistejä siitä, että he kuvittelevat primitiivisten yhteisöjen olevan jonkinlaisia hippikommuuneja, joissa vähäinen työnteko sujuu kuin leikiten ja valtaosa ajasta vietetään lauleskellen leirinuotion ääressä. Jalo villi -fantasian hän on tyrmännyt esseessään ”The Truth About Primitive Life: A Critique of Anarcho-primitivism”, joka kuuluu hänen parhaisiin kirjoituksiinsa mutta on valitettavasti liian laaja sisällytettäväksi tämän kirjan liitteeksi.

Huomattavan osan manifestistaan Kaczynski käyttää nykyvasemmiston ankaraan arvostelemiseen. Kritiikin yksi kärki on se, että vasemmistolaiset tavoitteet – ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” ja erilaisten vähemmistöryhmien intressien ajaminen – hämärtävät ainoan tärkeän päämäärän eli teollisen yhteiskunnan kumoamisen. Kaczynskin analyysia lukiessa tulee väistämättä mieleen se, miten vasemmisto on ympäristöliikkeen haltuun ottaessaan korvannut sen alkuperäiset päämäärät omillaan. Yhdysvalloissa vuonna 1980 perustettu suoran toiminnan luonnonsuojelujärjestö Earth First! joutui nopeasti vasemmistomiehityksen kohteeksi, minkä seurauksena suuri osa vanhoista jäsenistä erkani järjestöstä. Sama kehitys tapahtui Suomen vihreässä liikkeessä vasemmistolaisen ja liberaalin aineksen päästessä niskan päälle: luonnonsuojelu tarkoittikin yhtäkkiä muun muassa kehitysyhteistyötä, feminismiä ja ”hyvinvoinnin” lisäämistä. Nykyinen Vihreä liitto on yleishumanistinen ja ennen kaikkea kaupunkilainen puolue, jonka pääasiallinen mielenkiinto kohdistuu kosmeettisiin ilmastotoimiin, vähemmistöryhmien oikeuksiin, monikulttuurisuuteen, sosiaaliturvaan ja huumausainelainsäädäntöön.

Kritiikin toinen kärki kohdistuu vasemmistoon itseensä. Kaczynskin hahmottelema tyypillinen nykyvasemmistolainen on kuin kooste modernin yhteiskunnan tuottamista patologisista piirteistä: depressiivinen, alemmuudentuntoinen, uhreihin samaistuva, itseään inhoava, viiteryhmähakuinen, passiivis-aggressiivinen. Vasemmiston kapinallisuus on silmänlumetta, koska todellisuudessa vasemmisto on omaksunut valtavirtaisen yhteiskunnan arvot niin perusteellisesti, ettei voi sallia itselleen tai muille mitään poikkeamaa niistä. Tästä kumpuaa vasemmistolainen vallanhimo, tarve tunkeutua jokaiseen merkittävään instituutioon ja vaikutusvaltaiseen poliittiseen liikkeeseen ja muokata ne oman arvomaailmansa mukaiseksi.

Vasemmistoa käsittelevä osuus manifestissa on reilussa parissa vuosikymmenessä kasvattanut ajankohtaisuuttaan. Kaczynski mainitsee useaan otteeseen vasemmiston totalitaaristen taipumusten näkyvän ensi sijassa yliopistomaailmassa. Tämänhetkinen tilanne Yhdysvaltain ja monien Euroopan maidenkin kampuksilla vastaa Kaczynskin huomioita: vasemmistolaiset opiskelija-aktivistit estävät ”vääräoppisten” luentojen pitämisen, vaativat ”turvallisia tiloja”, muokkaavat virallista kielenkäyttöä mieleisekseen, painostavat ei-vasemmistolaisia opiskelijoita ja niin edelleen. Ja vaikka tällainen tuntuukin monista rivivasemmistolaisista vastenmielisiltä, he eivät juuri sano vastaan. Vasemmistolaisten liikkeiden suunnan määrää vallanhaluisten johtajien ja äänekkäiden aktiivien joukko, ja heidän psykologiaansa Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus erittelee oivaltavasti.

Myös oikealle Kaczynski osaa sivaltaa. Valtavirtaiset konservatiivit keskittyvät purkamaan valtiollista säätelyä taloudessa, mikä on lähinnä näpertelyä, ja hyödyttää pikemminkin suuryrityksiä kuin tavallista ihmistä. Moni konservatismin nimellä kulkeva liike pyrkiikin käytännössä vain siirtämään valtaa valtiolta suuryrityksille, ja hyödyntää tässä keskivertokansalaisen epäluuloa hallintoa kohtaan. Usein konservatiivit yrittävät myös säilyttää sellaista, mitä ei joko enää ole tai minkä heidän muut poliittiset valintansa väistämättä tuhoavat.

Kaczynski vakuuttaa havaintojensa terävyydellä ja analyysinsä johdonmukaisuudella, vaikka hänen johtopäätöksiään ei omaksuisikaan. Perusteesi teknologiasta kokonaisvaltaisena järjestelmänä on epäilemättä tosi. Samaa ajatusta on korostanut Pentti Linkola, joka kirjansa Johdatus 1990-luvun ajatteluun nimiesseessä selvittää muun muassa metsäteollisuuden, kuljetusten ja kemianteollisuuden välisiä suhteita. Teollisen yhteiskunnan teknologia muodostaa pitkän ketjun, josta on mahdoton poistaa yhtä lenkkiä ilman vakavia vaikutuksia koko järjestelmälle. Lisäksi on vaikea ehkäistä uuden teknologian käyttöönotosta koituvia kielteisiä sivuvaikutuksia silloinkin kun ne osataan aavistaa ennalta. Varoituksista ei juuri piitata, koska ihmisellä on taipumus lumoutua uusista vekottimista ja kaikista niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Kaczynskin vertauksen mukaisesti, rationaalisuudellaan ylpeilevä laji on suhteessaan teknologiaan kuin juoppo viinitynnyrin äärellä.

Kaczynskin suurin heikkous piilee taas siinä, että hän näkee teknologian lähes metafyysisenä pahana. Sitä ei voi käyttää oikein, ja aste-erot ovat merkityksettömiä. Hänen mielestään ei ole suurta eroa sillä, käyttääkö teknologiaa totalitaarinen vai demokraattinen hallinto, mutta suurin osa Euroopan kansalaisista tuskin vaihtaisi osaansa kiinalaisen kanssa, jonka oikeudet hallinto määrittää automaattiseen kasvojentunnistukseen perustuvalla sosiaalisten pisteiden järjestelmällä. Äärimmäisen tukahduttava vallanpito ei myöskään aina vaadi huipputeknologiaa. Kamputseassa punaiset khmerit tyhjensivät maan kaupungit, hylkäsivät teollisuuslaitokset ja perustivat melkein yhdessä vuorokaudessa vakoilulle ja sadistiselle sosiaaliselle kurille perustuvan orjayhteiskunnan. Sinänsä mikään ei takaa, ettei Kaczynskin hahmottelema teknologian vastainen vallankumous rappeutuisi vastaavanlaiseksi.

Mutta se, mihin suuntaan teknologiamme kehittyy ja kuka sitä hallitsee, kuuluu joka tapauksessa aikamme kohtalonkysymyksiin. Sitä vakavissaan pohtivalle Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus on olennaista luettavaa. Kuten kaikessa muussakin, teknologiassa olennainen valinta tehdään vapauden ja turvallisuuden välillä. Jos luopuu yhdestä, menettää helposti toisenkin."
5 pro viis Puolesta
puusprii metanoli jäi veli a+
Jep ja Nisse t
ulistuivat StilEtin päis Isä
yks joll on Reino?
Sepä ase uras skoa Ines Moskaa
S-arava massa
viinassa
Leirimaal %

Syysi isisi

"Olisimmepa vain hakeneet heidät mukaan"

Eks-EkstroVertti
Posts: 2575
Joined: Mon Mar 20, 2017 10:45 pm

Re: Unabomber Theodore Kaczynski

Post by Eks-EkstroVertti »

Theodore Kaczynskin essee: ”The Truth About Primitive Life: A Critique of Anarcho-Primitivism”

Totuus primitiivisestä elämästä: anarkoprimitivismin kritiikki (Osa 1). Julkaistu vuonna 2008, suomentanut Timo Hännikäinen.

Kolme ensimmäistä lukua.

1.

Teollisen vallankumouksen edetessä moderni yhteiskunta kehitti itselleen omakehuisen myytin ”edistyksestä”. Kaukaisista apinamaisista edeltäjistämme lähtien ihmisen historia on ollut taukoamatonta marssia kohti parempaa ja kirkkaampaa tulevaisuutta, ja kaikki ovat ottaneet riemuiten vastaan jokaisen uuden teknologisen askeleen: kotieläinten jalostamisen, maatalouden, pyörän, kaupunkien rakentamisen, kirjoitustaidon ja rahan, purjelaivat, kompassin, ruudin, painokoneen, höyrykoneen ja, lopulta, kaiken kruunaavan inhimillisen saavutuksen – modernin teollisen yhteiskunnan! Ennen teollistumista melkein jokainen oli tuomittu surkeaan elämään, joka koostui loputtomasta raadannasta, aliravitsemuksesta, sairauksista ja varhaisesta kuolemasta. Emmekö olekin onnekkaita kun saamme elää nykyaikaa ja meillä on runsaasti vapaa-aikaa ja teknisiä keksintöjä helpottamassa elämäämme? Uskoakseni enää vain harva ajattelukykyinen, rehellinen ja asioihin perehtynyt ihminen uskoo tähän myyttiin. Menettääkseen uskonsa ”edistykseen” tarvitsee vain katsoa ympärilleen ja nähdä ympäristön tuho, ydinaseiden leviäminen, äärimmäisen tiheästi esiintyvä masennus, ahdistuneisuushäiriöt ja psykologinen stressi, henkinen tyhjyys yhteiskunnassa joka ravitsee itseään pääasiassa televisiolla ja tietokonepeleillä… tätä voisi jatkaa loputtomiin.

Edistysmyytti ei ehkä ole vielä kuollut, mutta se tekee kuolemaa. Sen tilalle on kasvamassa toinen myytti, johon uskovat erityisesti anarkoprimitivistit, vaikka se on levinnyt laajalti muidenkin keskuuteen. Tämä myytin mukaan ennen sivilisaation syntyä kenenkään ei tarvinnut tehdä työtä, ihmiset vain poimivat ruokansa puista ja viettivät muun ajan leikkien piirileikkejä kukkaislasten kanssa. Mies ja nainen olivat tasa-arvoiset, ei ollut sairauksia, ei kilpailua, ei rasismia, seksismiä eikä homofobiaa, ihmiset elivät sopusoinnussa eläinten kanssa ja kaikki oli rakkautta, jakamista ja yhteistyötä.

Myönnettäköön, että edellä kirjoittamani on irvikuva anarkoprimitivistien visiosta. Useimmat heistä eivät – ainakaan toivoakseni – ole noin täydellisesti kadottaneet todellisuudentajuaan. Joka tapauksessa heidän todellisuudentajunsa on pahasti hämärtynyt, ja jonkun on korkea aika romuttaa heidän myyttinsä. Koska se on tämän artikkelin tarkoitus, en juurkaan puhu primitiivisten yhteisöjen myönteisistä puolista. Haluan kuitenkin tehdä selväksi, että niistä yhteisöistä voi sanoa paljon hyvää. Toisin sanoen, anarkoprimitivistinen myytti ei ole sataprosenttisesti myytti, vaan sisältää kyllä jonkin verran totta.

2.

Aloitetaan ”primitiivisen vaurauden” käsitteestä. Yksi anarkoprimitivistien uskonkappaleista näyttää olevan, että metsästäjä-keräilijöiden tarvitsi tehdä työtä vain keskimäärin kaksi tai kolme tuntia vuorokaudessa, tai kahdesta neljään tuntia vuorokaudessa… annetut luvut vaihtelevat, mutta maksimiluku ei koskaan ylitä neljää tuntia vuorokaudessa tai 28 tuntia viikossa (keskimäärin). Näiden lukujen antajat eivät yleensä kerro, mitä he tarkkaan ottaen tarkoittavat ”työnteolla”, mutta lukija johdatellaan olettamaan, että se sisältää kaiken käytännön välttämättömyyksien hankkimiseen tähtäävän toiminnan metsästäjä-keräilijän elämässä.

Tyypillisesti anarkoprimitivistit eivät kykene esittämään lähteitä tiedoilleen, mutta ne ovat ilmeisesti peräisin kahdesta esseestä, joista yhden on kirjoittanut Marshall Sahlins (”The Original Affluent Society”) ja toisen Bob Black (”Primitive Affluence”). Sahlins väitti, että Etelä-Afrikan Doben alueella elävillä bushmanneilla ”työviikko oli keskimäärin 15-tuntinen.” Tämän tiedon hän oli löytänyt Richard B. Leen tutkimuksista. En pääse suoraan käsiksi Leen tuotantoon, mutta minulla on kopio Elizabeth Cashdanin kirjoittamasta artikkelista, jossa hän referoi Leen tutkimustuloksia paljon huolellisemmin ja perusteellisemmin kuin Sahlins. Cashdan väittää suoraan päinvastaista kuin Sahlins: hänen mukaansa Lee havaitsi, että hänen tutkimansa bushmannit tekivät yli 40 tuntia työtä viikossa.

”Primitive Affluence” -esseensä eräässä osassa, jonka monet anarkoprimitivistit jättävät mukavuussyistä huomiotta, Bob Black myöntää 40-tuntisen työviikon ja selittää edellä mainitsemani ristiriidan: Sahlins oli perehtynyt Leen varhaiseen tuotantoon, jossa käsiteltiin vain metsästykseen ja muuhun ruoanhankintaan käytettyä aikaa. Kun kaikki välttämätön työ otettiin huomioon, työviikko yli kaksinkertaistui. Sahlinsin ja anarkoprimitivistien huomiotta jättämä työ oli myös kaikkein vähiten houkutteleva osa bushmannien työviikkoa, sillä se koostui pääosin ruoan valmistamisesta ja polttopuun keräämisestä. Puhun laajasta omakohtaisesta kokemuksesta erämaaravinnon parissa: sellaisten ruokien valmistaminen on usein rasittavaa hommaa. On paljon mukavampaa poimia pähkinöitä, kaivaa juuria tai metsästää riistaa kuin rikkoa pähkinöitä, puhdistaa juuria tai suolistaa ja nylkeä saaliseläin – tai kerätä polttopuita ja kypsentää ruokaa avotulella.

Anarkoprimitivistit erehtyvät myös olettaessaan, että Leen havaintoja voi soveltaa metsästäjä-keräilijöihin yleisesti. Ei ole edes selvää, voidaanko niitä soveltaa Leen tutkimien bushmannien elämään ympärivuotisesti. Cashdan lainaa aineistoa, jonka perusteella Leen tutkimus saattaa olla tehty vuodenaikana jolloin bushmannit työskentelevät vähiten. Hän mainitsee myös kaksi muuta metsästäjä-keräilijäheimoa, joiden on kvantitatiivisesti osoitettu käyttävän paljon enemmän aikaa metsästämiseen ja muuhun ravinnonhankintaan kuin Leen bushmannien. Lisäksi Cashdan huomauttaa, että Lee on saattanut pahasti aliarvioida naisten käyttämän työajan, koska ei ole sisällyttänyt siihen lastenhoitoon käytettyä aikaa.

En ole tutustunut muihin tarkkoihin kvantitatiivisiin tutkimuksiin metsästäjä-keräilijöiden käyttämästä työajasta, mutta on varmaa että ainakin jotkut muutkin metsästäjä-keräilijät tekivät paljon enemmän työtä kuin 40-tuntista viikkoa tehneet bushmannit. Gontran de Poncinsin mukaan eskimoilla, joiden parissa hän eli noin vuosina 1939-40, ei ollut ”varsinaista vapaa-aikaa” ja he ”raatoivat viisitoista tuntia päivässä vain saadakseen ruokaa ja pysyäkseen hengissä”. Hän tuskin tarkoitti, että esikimot tekivät 15 tuntia työtä joka päivä, mutta hänen selontekonsa perusteella on selvää että he raatoivat melkoisesti.

Paul Schebestan tutkimien mbuti-pygmien keskuudessa naiset keräsivät ravintoa metsästä 5-6 tuntia vuorokaudessa niinä päivinä kun he eivät hankkineet hedelmiä ja vihanneksia kylissä asuvien naapuriheimojen puutarhoista. Ravinnon keräämisen ohella heillä oli huomattava määrä muita töitä. Erään naisen piti esimerkiksi mennä joka iltapäivä metsään ja palata leiriin hengästyneenä raskaan polttopuukuorman kanssa. Naiset tekivät paljon enemmän töitä kuin miehet, mutta Schebestan selonteon perusteella on selvää että miehetkin tekivät päivittäin paljon enemmän töitä kuin anarkoprimitivistien väittämät kolme tai neljä tuntia. Colin Turnbull tutki mbuti-pygmejä, jotka metsästivät verkoilla. Verkkojen tarjoamien etujen ansiosta mbutien tarvitsi metsästää vain noin kaksikymmentä tuntia viikossa. Mutta: ”Verkkojen tekeminen on käytännössä kokopäivätyötä… johon sekä miehet että naiset osallistuvat aina kun heillä on aikaa ja mahdollisuus.” Bolivian sademetsissä elävät sirionot eivät olleet puhtaita metsästäjä-keräilijöitä, koska he viljelivät myös viljaa rajatussa määrin tiettyinä vuodenaikoina. Mutta pääosin he elättivät itsensä metsästyksellä ja keräilyllä. Antropologi Holmbergin mukaan sirionomiehet metsästivät keskimäärin joka toinen päivä. He aloittivat aamunkoitteessa ja palasivat leiriin yleensä neljän ja kuuden välillä iltapäivällä. Tämä tarkoittaa keskimäärin yhtätoista tuntia, ja viikossa se tekee vähintään 38 tuntia. Koska miehet tekivät huomattavan määrän töitä myös niinä päivinä joina he eivät metsästäneet, heidän keskimääräisen työviikkonsa täytyi olla selvästi yli 40-tuntinen. Ja vain pieni osa tästä oli maanviljelystyötä. Itse asiassa Holmberg arvioi, että sirionot käyttivät noin puolet valveillaoloajastaan metsästykseen ja keräilyyn, mikä tarkoittaa noin 56 tuntia viikossa. Muut työt mukaanluettuna työviikon täytyi olla huomattavasti yli 60-tuntinen. Siriononaisella oli ”vielä vähemmän vapaa-aikaa kuin aviomiehellään”, ja ”velvollisuus kasvattaa lapset aikuisiksi jättää vähän aikaa levolle.” Holmbergin kirjassa on paljon muitakin osoituksia siitä, kuinka ankarasti sirionojen piti ahertaa.

Esseessään ”The Original Affluent Society” Sahlins antaa bushmannien ohella muitakin esimerkkejä metsästäjä-keräilijäheimoista, jotka oletetusti tekivät vain vähän työtä, mutta useimmissa tapauksissa hän ei joko anna mitään arviota työmäärästä tai arvioi ainoastaan metsästykseen ja keräilyyn käytetyn ajan. Jos bushmanneja voi käyttää mittapuuna, tämä tarkoittaa reilusti alle puolta kokonaistyöajasta. Sahlins antaa kuitenkin määrälliset arviot kahden Australian aboriginaaliheimon ”metsästykseen, kasvien keräämiseen, ruoanvalmistukseen ja aseiden korjaamiseen” käyttämästä ajasta. Ensimmäisessä heimossa kukin käytti näihin toimiin keskimäärin 26,5 tuntia viikossa; toisessa heimossa noin 36 tuntia. Mutta tämä ei sisällä kaikkea työtä. Luku ei kerro mitään esimerkiksi lastenhoitoon, polttopuun keräämiseen, leirin siirtämiseen tai muiden välineiden valmistamiseen ja korjaamiseen käytetystä ajasta. Jos kaikki välttämätön työ laskettaisiin mukaan, toisen heimon työviikko olisi varmasti yli 40-tuntinen. Ensimmäisen heimon työviikko ei edusta normaalin metsästäjä-keräilijäheimon vastaavaa, koska heimolla ei ollut lapsia ruokittavana. Sahlins itsekin kyseenalaistaa näistä tiedoista vedetyt johtopäätökset. Vaikka löytyisikin satunnaisia esimerkkejä metsästäjä-keräilijäheimoista, joiden kokonaistyöaika oli vain kolme tuntia päivässä, sillä ei olisi tässä juuri merkitystä, koska nyt emme käsittele poikkeustapauksia vaan tyypillisiä olosuhteita. Minkä pituinen metsästäjä-keräilijän työpäivä sitten olikin, suuri osa hänen työstään oli fyysisesti erittäin rasittavaa. Sirionomiehet kulkivat yleensä noin 25 kilometriä päivässä metsästysretkillään, joskus jopa 65 kilometriä. Sellaisten matkojen kulkeminen tiettömässä erämaassa vaatii paljon suurempia ponnistuksia kuin vastaavien kulkeminen tiellä tai tallatulla polulla.

”Kävellessään ja juostessaan suolla ja viidakossa alaston metsästäjä on alttiina pensaiden piikeille ja pistäville hyönteisille… Vaikka ravinnonhankinta onkin palkitsevaa, koska eloonjäämiseen tarvittava ruoka saadaan aina lopulta hankittua, se on myös uuvuttavaa, sillä metsästys, kalastus ja ravinnon kerääminen sisältävät väistämättä rasitusta ja tuskaa.” [Holmberg, s. 249] ”Usein miehet purkavat toisiaan kohtaan tuntemansa aggression metsästykseen. (…) Vaikka he eivät edes saisi saalista, he palaavat kotiin liian väsyneinä ollakseen vihaisia.” [sama, s. 157]

Jopa hedelmien poimiminen saattoi olla vaarallista ja vaatia sirionoilta huomattavan määrän työtä. Sirionoilla ei juuri ollut käyttöä juurille, mutta tiedetään hyvin että monien metsästäjä-keräilijöiden ravinto koostui pitkälti juurista. Yleensä syömäkelpoisten juurien kerääminen erämaassa ei ole samanlaista kuin porkkanoiden vetäminen puutarhan pehmeästä, muokatusta maasta. Maa on yleensä kovaa tai sitä peittää kova juurikerros, jonka läpi on hakattava tiensä päästäkseen käsiksi juuriin. Haluaisin viedä tietyt anarkoprimitivistit vuorille, näyttää heille missä syömäkelpoisia juuria kasvaa ja kehottaa heitä kaivamaan niitä päivälliseksi. Siihen mennessä kun he olisivat saaneet kokoon riittävästi yampajuuria tai camassiasipuleita, heidän rakkoiset kätensä herättäisivät heidät harhoista, ettei primitiivisen ihmisen tarvinnut tehdä työtä elääkseen. Metsästäjä-keräilijöiden työ oli usein myös yksitoikkoista. Tämä pätee esimerkiksi pienten juurien kaivamiseen, sellaisten joita Yhdysvaltain länsiosien intiaanit käyttivät. Marjojenkin poimiminen on yksitoikkoista jos sitä tekee tuntitolkulla.

Tai kokeilkaapa peurannahan parkitsemista. Käsittelemätön, kuiva peurannahka on jäykkää kuin kartonki, ja taivutettaessa se murtuu aivan kartongin tavoin.

Jotta eläimen nahasta voisi tehdä vaatteita tai peitteitä, se täytyy parkita. Jos karvan haluaa jättää nahkaan talvikäyttöä varten, parkitsemisessa on kolme välttämätöntä työvaihetta. Ensin nahasta on huolellisesti poistettava kaikki lihan rippeetkin. Rasva on poistettava erityisen tarkkaan, sillä pienikin määrä rasvaa mädättää nahan. Sitten nahka pitää pehmittää. Lopuksi se pitää savustaa. Ilman savustamista se kuivuu jäykäksi ja kovaksi kastuttuaan, ja pitää pehmittää uudelleen. Pehmittäminen on ylivoimaisesti aikaavievin työvaihe. Nahkaa pitää vatkata tuntikausia käsillään, tai hangata sitä edestakaisin puisen piikin kärkeä vasten, ja se on todella yksitoikkoista. Puhun omakohtaisesta kokemuksesta. Välillä esitetään argumentti, että viime aikoihin saakka selvinneet metsästäjä-keräilijät elivät anakarissa olosuhteissa, koska maanviljelijät olivat ottaneet käyttöönsä kaikki helpommat maa-alueet. Niinpä hedelmällisillä alueilla eläneet metsästäjä-keräilijät ovat tehneet paljon vähemmän työtä kuin myöhemmät aavikoilla ja muilla karuilla seuduilla eläneet. Tämä saattaa olla totta, mutta argumentti on spekulatiivinen ja suhtaudun siihen epäillen.

Taitoni ovat tällä hetkellä vähän ruosteessa, mutta tunsin aikoinaan huomattavan hyvin Yhdysvaltain itäosien syömäkelpoiset luonnonvaraiset kasvit. Alue kuuluu maailman hedelmällisimpiin, ja ihmettelisin jos joku onnistuisi elättämään siellä itsensä ja perheensä metsästyksellä ja keräilyllä tekemällä alle 40-tuntista työviikkoa. Siellä on runsaasti erilaisia ravintokasveja, mutta niillä eläminen on vaikeampaa kuin luulisi. Otetaan pähkinät esimerkiksi. Mustajalopähkinät, valkoiset jalopähkinät ja hikkoripähkinät ovat erittäin ravitsevia ja niitä on usein yllin kyllin. Intiaanit keräsivät niistä valtavia kasoja. Jos lokakuussa löytää muutaman hyvän pähkinäpuun, niistä saa yleensä alle tunnissa kerättyä tarpeeksi pähkinöitä koko päiväksi. Eikö kuulostakin hienolta? Kuulostaa toki – jos ei ole koskaan yrittänyt rikkoa mustajalopähkinää. Arnold Schwarzenegger saattaisi saada mustajalopähkinän rikki tavallisilla pähkinäsaksilla – elleivät sakset menisi rikki ensin – mutta keskitason ruumiinvoimilla varustettu ihminen ei. Pähkinää pitäisi hakata vasaralla, ja sen sisus jakaantuu osioihin, jotka ovat yhtä paksuja ja kovia kuin ulkokuorikin, joten pähkinä pitää rikkoa useaan eri kappaleeseen ja sitten pitkäveteisesti kaivaa syötävät osat esiin. Se on aikaavievää työtä. Saadakseen riittävästi ravintoa yhdeksi päiväksi, sen parissa on vietettävä suurin osa päivästä. Luonnonvaraiset valkoiset jalopähkinät (joita ei pidä sekoittaa kaupasta saataviin englantilaisiin jalopähkinöihin) ovat melko samanlaisia kuin mustat. Hikkoripähkinöitä ei ole yhtä vaikea rikkoa, mutta niissäkin on samanlaiset kovat sisälohkot ja ne ovat myös paljon pienempiä kuin mustajalopähkinät. Intiaanit ratkaisivat nämä ongelmat laittamalla pähkinät huhmareeseen ja hakkaamalla ne hienojakoiseksi murskaksi kuorineen päivineen. Sitten he keittivät seoksen ja antoivat sen jäähtyä. Kuorenkappaleet vajosivat kattilan pohjalle ja syötävä sisus muodosti kerroksen niiden päälle, jolloin ne voitiin erottaa toisistaan. Tämä oli varmasti tehokkaampaa kuin pähkinöiden rikkominen yksi kerrallaan, mutta silti huomattavan työlästä. Muutkin Yhdysvaltain itäosien intiaanien käyttämät ravintokasvit vaativat enemmän tai vähemmän työlästä valmistamista. He tuskin olisivat käyttäneet sellaisia, jos helpommin valmistettavia kasveja olisi ollut riittävästi saatavilla.

Euell Gibbons, luonnonvaraisten ravintokasvien tuntija, kokeili elää luonnonvaraisesti Yhdysvaltain itäosissa. On vaikea sanoa, mitä hänen kokemuksensa kertoo primitiivisen ihmisen työmäärästä, sillä hän ei kertonut kuinka paljon aikaa hän käytti ravinnonhankintaan. Joka tapauksessa hän ja hänen kumppaninsa vain keräsivät ravintoa ja valmistivat sitä ruoaksi; heidän ei tarvinnut parkita nahkoja, valmistaa omia vaatteitaan, työkalujaan, ruokailuvälineitään tai asumuksiaan. Heillä ei ollut lapsia ruokittavana ja he täydensivät ruokavaliotaan kaloripitoisilla kaupasta ostetuilla ruokatarpeilla: öljyllä, sokerilla ja jauhoilla. Ainakin yhden kerran he käyttivät autoa kuljetukseen.

Mutta oletetaan kokeeksi, että maailman hedelmällisillä alueilla ravintoa oli aikoinaan niin paljon, että oli mahdollista elättää itsensä vuoden ympäri tekemällä vain keskimäärin kolme tuntia työtä päivässä. Runsaiden resurssien takia metsästäjä-keräilijöille ei ollut välttämätöntä matkustaa etsimään ruokaa. Silloin he olisivat luultavasti asettuneet paikoilleen, mikä olisi mahdollistanut vaurauden keskittymisen ja kehittyneiden sosiaalisten hierarkioiden muodostumisen. Näin he olisivat menettäneet ainakin osan niistä ominaisuuksista, joita anarkoprimitivistit vaeltavissa metsästäjä-keräilijöissä arvostavat. Edes anarkoprimitivistit eivät kiistä sitä, että Pohjois-Amerikan lounaisosien intiaanit elivät paikallaan pysyttelevissä yhteisöissä, joissa vauraus oli keskittynyt ja hierarkiat kehittyneitä. Todistusaineisto viittaa vastaavanlaisten yhteisöjen syntymiseen siellä, missä luonnonvarojen runsaus sen salli, esimerkiksi Euroopan suurten jokien varsilla. Niinpä anarkoprimitivistit joutuvat pinteeseen: kun luonnonvarat riittävät työmäärän minimointiin, ne myös synnyttävät sosiaalisia hierarkioita jollaisia anarkoprimitivistit kavahtavat.

En kuitenkaan yritä osoittaa, että primitiivinen ihminen oli työelämässään onnettomampi kuin moderni ihminen on. Minusta asia on päinvastoin. Luultavasti ainakin joillakin vaeltavilla metsästäjä-keräilijöillä oli enemmän vapaa-aikaa kuin nykyajan amerikkalaisilla työläisillä. Totta kyllä, Richard Leen bushmannien noin 40-tuntinen työviikko vastaa keskimääräistä amerikkalaista työviikkoa. Mutta nykyisillä amerikkalaisilla on taakkanaan lukuisia velvoitteita työajan ulkopuolella. Kun itse olen tehnyt 40-tuntista työviikkoa, minulla on aina ollut kiire: minun on täytynyt hakea ruokaa kaupasta, käydä pankissa, pestä pyykit, täyttää veroilmoitus, viedä auto katsastukseen, käydä parturissa, käydä hammaslääkärillä… aina on ollut jotain suoritettavaa. Monet nykyiset kirjeenvaihtokumppanini valittavat hekin kiirettä. Bushmannimiehen aika oli puolestaan työn jälkeen aidosti hänen omaansa, ja hän saattoi viettää sen niin kuin tahtoi. Lisääntymisikäisillä bushmanninaisilla saattoi olla paljon vähemmän vapaa-aikaa, koska kaikkien naisten tavoin heidän harteillaan oli pienten lasten hoitaminen.

Mutta vapaa-aika on moderni käsite, ja anarkoprimitivistien kiinnittyminen osoittaa heidän alistumisensa sen sivilisaation arvoille, jonka he väittävät hylänneensä. Työhön käytetyn ajan määrä ei ole olennaista. Monet kirjoittajat ovat käsitelleet modernin työelämän ongelmia, enkä näe syytä käydä aihetta uudelleen läpi. Olennaista on se, että yksitoikkoisuutta lukuunottamatta modernin työn ongelmia ei esiinny primitiivisen ihmisen työssä. Metsästäjä-keräilijän työ on haastavaa niin fyysisesti kuin taitojen tasolla. Metsästäjä-keräilijän työllä on tarkoitus, eikä se ole abstrakti, etäinen tai keinoteikoinen, vaan konkreettinen, hyvin todellinen ja suoraan merkityksellinen työntekijälle. Hän työskentelee tyydyttääkseen omansa, perheensä ja muiden läheisten ihmisten fyysiset tarpeet. Ennen kaikkea vaeltava metsästäjä-keräilijä on vapaa työläinen. Häntä ei riistetä, hän ei ole minkään pomon alainen, kukaan ei määräile häntä. Hän suunnittelee itse oman työpäivänsä, ellei yksilönä niin jäsenenä ryhmässä, joka on riittävän pieni että jokainen yksilö voi osallistua täysipainoisesti päätöksentekoon. Modernit työt ovat yleensä psykologisesti stressaavia, mutta on syy uskoa, ettei primitiivisen ihmisen työ juuri sisältänyt psykologista stressiä. Metsästäjä-keräilijän työ on usein yksitoikkoista, mutta mielestäni yksitoikkoisuus ei yleensä mainittavasti haittaa primitiivistä ihmistä. Ikävystyminen on mielestäni pitkälti sivilisaatioon kuuluva ilmiö ja sivilisaatioelämälle luonteenomaisten psykologisten paineiden tuote. Tämä on toki mielipidekysymys, en voi todistaa sitä, ja sen käsittely ei mahdu tämän artikkelin puitteisiin. Totean vain, että mielipiteeni perustuu pitkälti omiin kokemuksiini elämästä teknis-teollisen järjestelmän ulkopuolella. On vaikea sanoa, mitä metsästäjä-keräilijät ajattelivat omasta työstään, sillä antropologit ja muut primitiivisten heimojen keskuudessa vierailleet (ainakin ne, joiden selontekoja olen itse lukenut) tuntuvat harvemmin kysyvän sitä. Mutta tämä katkelma Holmbergin tekstistä on huomionarvoinen: ”He suhtautuvat melko välinpitämättömästi työhön (taba taba), joka sisältää sellaisia epämieluisia tehtäviä kuin asumusten rakentaminen, polttopuun kerääminen, raivaaminen, istuttaminen ja kyntäminen. Aivan eri luokkaan kuuluvat kuitenkin miellyttävät tehtävät kuten metsästäminen (gwata gwata) ja keräily (deka deka, ”etsiä”), joita pidetään pikemminkin harrastuksina kuin työnä.”

Tämä siitä huolimatta, että sirionojen metsästys- ja keräilytoimet olivat äärimmäisen aikaavieviä, uuvuttavia, rasittavia ja fyysisesti vaativia.

3.

Toinen anarkoprimitivistisen myytin elementti on uskomus, että metsästäjä-keräilijöiden, ainakin vaeltavien sellaisten, keskuudessa vallitsi sukupuolten tasa-arvo. Esimerkiksi John Zerzan on väittänyt näin kirjassaan Future Primitive ja muualla. Kenties joidenkin metsästäjä-keräilijäheimojen keskuudessa vallitsi täydellinen sukupuolten tasa-arvo, vaikken tiedäkään yhtään kiistatonta esimerkkiä. Sen sijaan tiedän sellaisia metsästäjä-keräilijäkulttuureita, joissa sukupuolet olivat pitkälle tasa-arvoisia, mutta täydellinen tasa-arvo jäi toteutumatta. Toisissa vaeltavissa metsästäjä-keräilijäyhteisöissä miesten ylivalta oli kiistaton, ja joissakin niistä se tarkoitti naisten suorastaan raakalaismaista kohtelua. Luultavasti mainostetuin esimerkki tasa-arvoisesta metsästäjä-keräilijäkulttuurista ovat Richard Leen bushmannit, jotka mainitsin aiemmin käsitellessäni metsästäjä-keräilijöiden työelämää. Alkajaisiksi on huomautettava, että Leen johtopäätöksiä Doben alueen bushmanneista voi tuskin soveltaa Kalaharin alueen bushmanneihin yleisesti. Eri bushmanniyhteisöt erosivat toisistaan kulttuurisesti; kaikki eivät edes puhuneet samaa kieltä. Oli miten oli, Leen tutkimuksiin laajalti tukeutuva Nancy Bonvillain väittää, että Doben bushmannien (joita hän kutsuu ”ju/’hoanseiksi”) keskuudessa ”sosiaaliset normit selvästi tukevat miesten ja naisten tasa-arvoisuutta” ja että heidän ”yhteisönsä tukee avoimesti miesten ja naisten tasa-arvoisuutta”. Bushmanneilla sukupuolet olivat siis tasa-arvoisia, eikö?

Eipä ehkä kuitenkaan. Tarkastellaanpa joitakin faktoja, jotka Bonvillain itse esittää kirjassaan: ”Useimmat johtajat ja sananvaltaa käyttävät ovat miehiä. Vaikka niin naiset kuin miehet osallistuvat ryhmäkeskusteluihin ja päätöksentekoon, miehet käyttävät puheenvuoroista noin kaksi kolmasosaa.”

Paljon pahempia ovat pakkoavioliitot varhaisteini-ikäisten tyttöjen ja heitä paljon vanhempien miesten välillä. Totta kyllä, meistä julmilta näyttävät tavat eivät toisissa kulttuureissa välttämättä tunnu sellaisilta. Mutta Bonvillainin lainaamat bushmanninaisen sanat osoittavat, että ainakin jotkut tytöt pitivät pakkoavioliittoja julmina: ”Itkin lakkaamatta. Karkasin yhä uudelleen. Osa sydämestäni ajatteli itsepintaisesti: ’Kuinka minulla, joka olen lapsi, voi olla aviomies?’” Lisäksi Bonvillain kirjoittaa: ”Koska ikä tuo arvovaltaa (…), aviomiesten korkeampi ikä, kokemus ja kypsyys voi tehdä vaimoista sosiaalisesti, vaikkakaan ei henkilökohtaisesti, alempiarvoisia.” Vaikka bushmannien elämäntavassa oli epäilemättä joitakin tasa-arvoisia piirteitä, tosiasioita täytyy venyttää varsin pitkälle väittääkseen, että se oli täydellisen tasa-arvoinen. Oman kokemuksensa perusteella Colin Turnbull väitti, että Afrikan mbuti-pygmien keskuudessa ”nainen ei ole millään tavoin miehen alapuolella” ja että ”naisia ei syrjitä”. Se kuulostaa tasa-arvoiselta… kunnes katsoo konkreettisia tosiseikkoja, jotka Turnbull on omiin teoksiinsa kirjannut. ”Vaimoa on hyväksyttyä hakata jonkin verran, ja vaimon odotetaan lyövän takaisin”. [Turnbull, Wayward Servants, s.287] ”Hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen vaimoonsa, eikä pitänyt tarpeellisena lyödä tätä kovinkaan usein.” [Forest People, s.205] Mies tönäisee vaimonsa maahan ja läimäyttää häntä; aviomies lyö vaimoaan; mies lyö sisartaan. ”Kenties miehen olisi pitänyt lyödä häntä lujempaa, Tungana [vanha mies] sanoi, sillä jotkut tytöt pitävät siitä että heitä lyödään.” [Forest People, s.208]; ”Amabosu vastasi läimäyttämällä häntä lujasti kasvoille. Normaalisti Ekianga olisi hyväksynyt sellaisen miehisen vallanosoituksen tottelemattomalle vaimolle.” [sama, s.122] Turbull mainitsee kaksi tapausta, joissa mies komentaa vaimoaan. En ole löytänyt Turnbullin kirjoista ainuttakaan esimerkkiä siitä, että vaimo komentaisi aviomiestään. Naisen hallussaan pitämään piippuun viitataan miehen omaisuutena. ”[Pojan] täytyy saada [tytöltä] lupa ennen yhdyntää. Miehet kuitenkin sanovat, että käytyään maaten tytön kanssa he ottavat tämän yllättäen ja pakottavat tämän alistumaan tahtoonsa.” [Wayward Servants, s.137] Nykyään kutsuisimme sellaista ”treffiraiskaukseksi”, ja siihen syyllistynyt nuorukainen saattaisi saada pitkän vankeustuomion.

Tasapuolisuuden nimissä huomautettakoon, että Turnbull ei havainnut mbutien keskuudessa merkkiäkään ”katuraiskauksiksi” kutsumastamme ilmiöstä. Aviomiehet eivät myöskään saaneet lyödä vaimoja päähän tai kasvoihin, ja ainakin yhdessä tapauksessa leirin muut miehet saivat liian usein tapahtuvat pahoinpitelyt loppumaan käyttämättä voimaa tai sekaantumatta liikaa pariskunnan asioihin. Täytyy myös pitää mielessä, että lyömisen merkitys on kulttuurisidonnainen. Omassa kulttuurissamme lyöminen on suuri nöyryytys, varsinkin jos lyöjä on isompi ja vahvempi. Mutta mbutien keskuudessa lyöminen oli tavanomaista, joten on turvallista olettaa, ettei sitä pidetty erityisen nöyryyttävänä. On kuitenkin selvää, että miesten ylivalta oli jossakin määrin läsnä mbutien keskuudessa. Sirionojen keskuudessa ”nainen on miehensä alamainen” [Holmberg, s.125]; ”Perhettä hallitsee yleensä vanhin aktiivinen mies” [sama, s.129]; Miehet hallitsevat [naisia] [s.147]; ”Jos mies on metsässä kahdestaan naisen kanssa (…) hän voi heittää tämän rajusti maahan ja ottaa palkintonsa [seksin] edes sanomatta sanaakaan” [s.163]; Vanhemmat haluavat ehdottomasti saada mieluummin poikalapsia [s.202]; ”Vaikka arvonimi erekwa on varattu heimon päällikölle, kysyttäessä naiselta ’Kuka on sinun erekwasi’, hän vastaa poikkeuksetta ’Minun aviomieheni’ [s.148]. Toisaalta sirionot eivät koskaan lyö vaimojaan, ja ”naisilla on suunnilleen samat oikeudet kuin miehillä. He saavat saman verran tai enemmänkin ruokaa, ja nauttivat yhtä suurta seksuaalista vapautta.” Bonvillainin mukaan eskimomiehet ”hallitsevat vaimojaan ja tyttäriään. Miesten valta ei kuitenkaan ole täydellistä (…).” Bonvillain kuvaa eskimojen keskinäisiä suhteita tavalla, joka saattaa olla taivutettu hänen feministisen ideologiansa mukaiseksi.

Gontran de Poncinsin tutkimien eskimoiden parissa miehillä oli selvä määräysvalta vaimoihinsa, ja joskus he pieksivät näitä. Vaimoilla oli kuitenkin suostuttelutaitojensa ansiosta suuri valta miehiinsä: ”Voi näyttää siltä (…) että eskimonaiset olivat viheliäisen alistetussa asemassa, mutta niin ei ole. Hänellä on valkoiseen naiseen verrattuna vähän auktoriteettia, mutta hän korvaa sen ylivertaisella oveluudella. Eskimonaiset ovat hyvin neuvokkaita ja saavat melkein aina tahtonsa läpi.” ”Oli ainainen ilo seurata tätä komediaa, tätä lähes sanatonta kamppailua jossa vaimo (…) väistämättä pääsi niskan päälle. Joka ainoa eskimonainen hallitsee lirkuttelun taidon, joka ainoa heistä kykenee toistamaan väsymättä mutta silti vihjauksenomaisesti mitä tahtoo, kunnes uupunut aviomies antaa periksi.” ”Eskimoiden maailmassa naiset olivat kaiken takana.” [Poncins, s.114-115] ”Ei tarvitse olla feministi kysyäkseen: ’Mutta entä eskimonaisten asema?’ He ovat aivan tyytyväisiä asemaansa, ja kuten olen siellä täällä antanut ymmärtää, he eivät ole pelkästään kodin hengettäriä, vaan useimmissa eskimoperheissä myös aviomiestensä nokkelia neuvojia.” [s.126] Poncins on kuitenkin saattanut yliarvioida eskimonaisten vallan, sillä se ei sallinut heidän välttää vastentahtoista seksiä. Eskimomiehillä oli tapana lainailla vaimojaan toisilleen, ja vaimojen piti hyväksyä se tahdostaan riippumatta. Ainakin joissain tapauksissa vaimot esittivät tästä jyrkkiä vastalauseita. Australian aboriginaalien tapa kohdella naisia oli yksinkertaisesti vastenmielinen. Naisilla ei ollut juuri mitään mahdollisuutta valita aviomiestään. Nuori nainen pakotettiin usein naimaan vanha mies, ja sitten hänen oli raadettava ikääntyneen aviomiehensä elättämiseksi. Ei ihme, että moni nuori nainen vastusti pakkoavioliittoa karkaamalla. Kiinni jäätyään nainen hakattiin pahasti nuijalla ja palautettiin miehelleen. Jos hän karkasi toistuvasti, hänen reitensä saatettiin jopa lävistää keihäällä. Kurjassa avioliitossa elävä nainen saattoi saada lohtua rakastajan pitämisestä, mutta vaikka tätä ”puoliksi suvaittiin”, se saattoi johtaa väkivaltaan. Nainen saattoi jopa karata rakastajansa kanssa. Mutta: ”Heitä ajettiin takaa, ja jos saatiin kiinni, naisesta tuli rangaistukseksi vähäksi aikaa takaa-ajajien yhteistä omaisuutta. Sen jälkeen pariskunta vietiin takaisin leiriin, ja jos he kuuluivat oikeaan toteemiklaaniin, miehen täytyi alistua kokeeseen jossa tytön aviomies ja tämän sukulaiset heittelivät häntä keihäillä (…) tytön pieksivät sukulaiset. Jos he kuuluivat väärään toteemiklaaniin, heidät keihästettiin heti löydettäessä, sillä heidän syntinsä oli anteeksiantamaton.” [Massola, s.75-76]

Vaikka useimmissa aboriginaaliperheissä vallitsi ”aito harmonia ja yhteisymmärrys”, vaimonhakkaaminen oli yleistä. A. P. Elkinin mukaan joissakin tapauksissa – esimerkiksi tiettyjen seremonioiden yhteydessä – naisten täytyi alistua pakolliseen seksiin, mikä ”merkitsi että nainen on pelkkä esine jota voidaan käyttää tietyin sosiaalisesti hyväksytyin tavoin.” Elkinin mukaan naiset ”eivät useinkaan esitä vastalauseita”, mutta ”elävät välillä pelon vallassa seremonia-aikojen lähestyessä.” Tässä ei tietenkään väitetä, että mainitut olosuhteet vallitsivat kaikkien Australian aboriginaalien keskuudessa. Heidän kulttuurinsa ei ollut yhdenmukaista koko mantereen alueella. Coonin mukaan Australian alkuperäisasukkaat olivat vaeltavia, mutta joissakin maan kaakkoisosissa, erityisesti ”runsasvetisemmillä Victoriajärven ja Murrayjoen alueilla” aboriginaalit olivat ”melko paikalleen asettuneita”. Massolan mukaan Australian kaakkoisosien aboriginaalien piti kulkea pitkiä matkoja nopeasti ehtyvältä lähteeltä toiselle kuivuuden aikana. Liikkuvuus oli suurta myös muilla kuivilla alueilla, joissa ”aboriginaalit liikkuivat vesikuopalta toiselle tarkkaan määriteltyjä polkuja pitkin pienissä perheryhmissä. Koko leiri oli liikkeellä ja perusti harvemmin tukikohtia.” Väittäessään, että runsasvetisemmillä alueilla aboriginaalit pysyivät tavallisesti paikoillaan, Coon epäilemättä tarkoittaa että ”hedelmällisillä alueilla oli hyvin rakennettuja leirialueita, joihin ihmiset majoittuivat tiettyinä aikoina vuodesta. Leirit olivat tukikohtia, joista käsin ihmiset tekivät ravinnonhakuretkiä ympäröivään erämaahan ja palasivat myöhään iltapäivällä tai muutaman päivän kuluttua.” Coonin mukaan Murrayjoen alueella kullakin klaanilla oli päämies ja miehistä koostuva neuvosto, johon joissakin tapauksissa saatettiin kuitenkin valita myös naisia. Pohjoiseen ja länteen päin mentäessä muodollista johtajuutta ei juuri esiintynyt, ja naiset ja nuoret miehet olivat 30-50-vuotiaiden miesten määräysvallassa. Australian alkuperäiskansojen naisilla oli siis hyvin vähän suoraa poliittista valtaa. Mutta kuten eskimoiden parissa, omassa yhteiskunnassamme ja luultavasti kaikissa yhteiskunnissa, naisilla oli usein suuri vaikutusvalta miehiinsä.

Myös tasmanialaiset olivat vaeltavia metsästäjä-keräilijöitä (vaikka jotkut heistä olivat ”melko paikalleen asettuneita”), eikä ole selvää kohtelivatko he naisia paremmin kuin aboriginaalit. ”Eräässä selonteossa kerrotaan, että Hobart Townin lähellä ennen siirtokuntalaisten saapumista eläneen ryhmän kimppuun hyökkäsivät naapurit, jotka tappoivat miehet ja veivät naiset mukanaan. Muitakin selontekoja yksittäisistä naisenryöstöistä on olemassa. Jos naapuriheimon miehellä oli oikeus naida tyttö, mutta tyttö ja hänen vanhempansa eivät pitäneet hänestä, sanotaan että vanhemmat mieluummin tappoivat tytön kuin luopuivat hänestä.” [Coon, s.215] ”Muut heimot pitivät [erästä heimoa] pelkureina ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa viedäkseen naiset.” [s.336] ”Woorrady raiskasi ja tappoi kälynsä.” [s.252]

Tässä kohtaa haluan tehdä selväksi, ettei tarkoituksenani ole vastustaa sukupuolten tasa-arvoisuutta. Olen itse siinä määrin modernin teollisen yhteiskunnan tuote, että haluan miesten ja naisten olevan asemaltaan tasa-arvoisia. Tässä vaiheessa pyrin vain esittämään tosiasiat, jotka koskevat sukupuolten välisiä suhteita metsästäjä-keräilijäyhteisöissä.
5 pro viis Puolesta
puusprii metanoli jäi veli a+
Jep ja Nisse t
ulistuivat StilEtin päis Isä
yks joll on Reino?
Sepä ase uras skoa Ines Moskaa
S-arava massa
viinassa
Leirimaal %

Syysi isisi

"Olisimmepa vain hakeneet heidät mukaan"

monoliitti
Posts: 832
Joined: Tue May 30, 2017 4:04 pm

Re: Unabomber Theodore Kaczynski

Post by monoliitti »

Mielenkiintoisia ja sujuvasti kirjoitettuja ovat noi Unabomberin jutut. Tarvittiinko todella lupaus pommikampanjan lopettamisesta, niiden saattamisesta julkisuuteen ?

Eks-EkstroVertti
Posts: 2575
Joined: Mon Mar 20, 2017 10:45 pm

Re: Unabomber Theodore Kaczynski

Post by Eks-EkstroVertti »

SINUN, TED.

Posti tuo nelikulmaisen, siistin paketin.

Se päätyy Kalifornian metsäteollisuuden lobbausjärjestön johtajan Gilbert Murrayn käteen. Paketti on osoitettu hänen edeltäjälleen, jota ympäristöaktivistit vihaavat.

On huhtikuun 24. päivä vuonna 1995 ja lounasaika. Järjestön työntekijät keskustelevat pienestä ruskeasta paketista.

"Se on varmaan pommi", vitsailee talousjohtaja Jeannette Grimm. Paketti on parasta lähettää saman tien entiselle pomolle, hän ehdottaa.

Murray alkaa kuitenkin avata pakettia. Hän pysähtyy ja pyytää saksia. Niillä hän leikkaa vahvan teipin, jolla paketti on sidottu tiukasti. Murray alkaa repiä pakettia auki kaksin käsin.

Viereisessä huoneessa soi puhelin. Talousjohtaja Grimm lähtee vastaamaan.

Myös järjestön biologi Bob Taylor lähtee huoneesta. Hän vitsailee Grimmin tapaan: "Minäkin lähden, ennen kuin se pommi räjähtää."

Puolta minuuttia myöhemmin naapurihuoneisiin kuuluu vaimea pamaus, jota seuraa voimakas paineaalto.

Kirjepommi on repinyt Murrayn kappaleiksi. Hän on kuollut välittömästi.

Se oli pommi numero 16. Vuodesta 1978 alkaen joku oli lähettänyt ja asettanut pommeja eri puolille Yhdysvaltoja. Murray oli kolmas kuollut, haavoittuneita oli yli 20.

Pommeja oli monta, mutta ne olivat paljastaneet tekijästä hyvin vähän. Kymmenet tuhannet yleisövihjeet eivät olleet johtaneet mihinkään. Yhdysvaltain liittovaltion poliisi FBI oli edelleen autuaan tietämätön, kuka pommeja lähetti ja miksi.

Kaksi ensimmäistä pommia räjähti Northwestern-yliopiston kampuksella Chicagossa. Kolmannen oli tarkoitus pudottaa American Airlinesin lento 444 Chicagosta Washingtoniin, mutta lentokoneen ruumassa ollut kirjepommi ei lauennut kunnolla. Toistakymmentä matkustajaa sai lievän savumyrkytyksen.

Koska yliopistot (universities) ja lentoyhtiö (airline) olivat ensimmäisten pommien kohteina, FBI antoi pommimiehelle koodinimen UNABOM. Myöhemmin se vakiintui Unabomberiksi.

Aluksi FBI:n psykologiset profiloijat arvioivat, että pommimies työskenteli erilaisissa hanttihommissa ja matkusti paljon. Kun Kaliforniasta lähetettiin vuonna 1993 peräjälkeen kaksi pommia, viranomaiset alkoivat uskoa, että tekijä asuu Pohjois-Kaliforniassa. FBI lähetti 45 agentin lisämiehityksen San Franciscoon. Uskottiin, ettei kyse ole yksittäisestä ihmisestä vaan vallankumouksellisesta ryhmittymästä.

FBI oli lähes kaikessa väärässä. Pommimies olikin matemaattinen nero, joka asui erakkona pienessä metsämökissä.


TOISIN KUIN HOLLYWOOD-ELOKUVIEN PERUSTELLA voisi luulla, sarjamurhaajien älykkyysosamäärä on yleensä muuta väestöä alhaisempi. Theodore John Kaczynski on sen sijaan huippuälykäs rikollinen.

Kaczynski syntyi vuonna 1942 Chicagon esikaupunkialueella työväenluokkaiseen perheeseen. Poika pärjäsi koulussa erinomaisesti. Viidennellä luokalla hänen älykkyysosamääräkseen mitattiin hyvin korkea luku: 167.

Ted oli perheen esikoinen. Pikkuveli David oli seitsemän vuotta nuorempi. Ted koki olevansa vanhempiensa suosikkilapsi, häneen luotettiin ja hänestä odotettiin paljon. Hänen piti myös ottaa vastuu pikkuveljen tekemisistä.

Kun pojan annettiin lahjakkuutensa vuoksi jättää kuudes luokka väliin, hän vieraantui vanhoista luokkakavereistaan. Uudet, häntä vanhemmat luokkatoverit eivät hyväksyneet häntä joukkoonsa.

16-vuotiaana Kaczynski pääsi opiskelemaan kuuluisaan Harvardin yliopistoon. Hänen elämänsä ei siellä juuri kohentunut: itärannikon snobit halveksivat Chicagon poikaa.

Silti Harvard oli hänelle jotain, jota "olin tietämättäni tarvinnut koko ikäni: kovaa työtä, itsekuria ja kykyjeni rankkaa testaamista", Kaczynski kirjoitti julkaisemattomassa elämäkerrassaan, jota säilytetään Michiganin yliopiston kirjaston kokoelmassa.

Michiganin yliopistossa hän opiskeli lisää matematiikkaa ja valmistui tohtoriksi rajayhtälöitä käsittelevällä väitöskirjallaan. 25-vuotiaana hänestä tuli matematiikan apulaisprofessori Kalifornian Berkeleyn huippuyliopistoon.

Akateemisesta menestyksestään huolimatta Kaczynski koki olevansa ulkopuolinen. Hän haaveili jättävänsä kaiken ja muuttavansa metsään. Hän ihannoi koskematonta luontoa, jota teknologinen yhteiskunta ei ollut pilannut.

Kaczynski jättikin professorin tehtävän ja vetäytyi Lincolnin kylän kupeeseen, Montanan osavaltioon, lähes kaksituhatta kilometriä Berkeleystä koilliseen. Hänen kotinaan oli vuodesta 1971 lähtien sähkötön, kymmenen neliön vuoristomökki, jonka hän oli itse rakentanut.

Kaczynski oli katkera. Hän oli pettynyt ylimielisiin opiskelu- ja työtovereihinsa. Hänen naismenestyksensä oli käytännössä nolla. Hän oli vihainen ja hautoi kostoa yhteiskunnalle.

Kaczynski perusteli pommikampanjaansa filosofis-poliittisilla näkemyksillään.

Hän uskoi, että teknologia vähentää merkityksen tunnetta elämästä, hävittää yksilönvapauden ja vaarantaa koko ihmiskunnan olemassaolon. Hän kirjoitti teknologianvastaisia esseitä pöytälaatikkoon.

Lincolnissa monet tunsivat Kaczynskin outona mutta kohteliaana miehenä, joka eli omissa oloissaan. Yksi tuttavista kuvaili tätä "erittäin kiltiksi ja ystävälliseksi". Eräs kirjastonhoitaja muisteli Kaczynskin olleen "ihana mies", joka auttoi hänen poikaansa matematiikassa.

Kaczynskin suhde isäänsä ja äitiinsä oli ristiriitainen. Hän syytti vanhempiaan ankarasti siitä, että he olivat painostaneet häntä menestymään. Toisaalta hän asui lyhyitä jaksoja vanhempiensa luona vielä kolmekymppisenä. Välit katkesivat 1980-luvulla, mutta vanhemmat jatkoivat rahan lähettämistä pojalleen Montanaan – ja tukivat tietämättään pommikampanjaa.


KUN RÄJÄHDYKSET AIHEUTTIVAT KAUHUA eri puolilla Yhdysvaltoja, Kaczynski piti syrjäisessä ja hämärässä mökissään kirjaa pommeistaan, joita hän kutsui "kokeiksi".

Uhreiksi hän valitsi esimerkiksi tietotekniikan professorin, genetiikan tutkijan ja lentoyhtiön johtajan.

Aluksi hän oli turhautunut siitä, ettei pystynyt tekemään tappavia pommeja, mutta kun pommien tuhovoima kasvoi, hän tunsi joskus syyllisyyttä. Toukokuussa 1985 pommi silpoi erään tietotekniikan jatko-opiskelijan käden. Kaczynski kirjoitti päiväkirjaansa: "Tuntuu pahalta, että olen vammauttanut tämän miehen käden. Se on vaivannut minua paljon."

Mutta sota teknologiaa vastaan oikeutti hänen mielestään uhrit. Kaczynski jatkoi.

Pommit tulivat tavallisesti huolellisesti käsin tehdyissä, pienissä puisissa laatikoissa. Kaczynski keräsi materiaalit pommeihinsa kaatopaikoilta ja hylätyistä autoista. Koska hän ei ostanut osia, kiinnijäämisen riski oli pienempi.

Hän jätti vääriä johtolankoja, jotka olivat usein täysin absurdeja.

Esimerkiksi yhden pommin mukana olleessa lapussa luki: "Wu – se toimii! Sanoinhan että näin kävisi. – RV." Kerran hän laittoi kaksi linja-autoasemalta löytämäänsä hiusta pommipakettiin hämätäkseen tutkijoita.

Kaczynski lähetti kirjeitä sanomalehdille. Niille hän väitti, että pommien takana on "anarkistiryhmä, joka kutsuu itseään FC:ksi" (Freedom Club).

Yhteen New York Timesiin lähetettyyn viestilappuun oli muka vahingossa jäänyt himmeä lyijykynänjälki, jonka pystyi juuri lukemaan. Siinä luki: "Soita Nathan R.– keskiviikkona klo 19." FBI kampasi läpi maan kaikki Nathan-nimiset, joiden sukunimi alkaa R-kirjaimella. Turhaan.

Kaczynski sai tyydytystä siitä, että viranomaiset eivät pysyneet hänen perässään. Huhtikuussa 1995 hän kirjoitti: "FBI on pelkkä vitsi."

MUTTA KACZYNSKIN HAUSKANPITO FBI:n kustannuksella oli loppumassa.

Kesäkuussa 1995 hän lähetti New York Timesiin, Washington Postiin ja Penthouse-miestenlehteen pitkän esseen ja vaati sen julkaisua. Muuten uhreja tulisi lisää.

Oikeusministeri Janet Reno suositteli sen julkaisemista. Hän uskoi, että siten tekijästä saataisiin ratkaisevia vihjeitä.

Kaczynskin vanhalla Smith-Corona-kirjoituskoneellaan kirjoittama essee julkaistiin syyskuun 19. päivänä. Jo aamuyöllä länsirannikolla jonotettiin itärannikon lehtiä, joissa oli mystisen sarjamurhaaja-filosofin kirjoitus Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus.

Esseessään Kaczynski väittää, että teknologia on tehnyt perustarpeiden tyydyttämisestä liian helppoa. Siksi moderni elämä tuntuu päämäärättömältä ja epätyydyttävältä. Jaksamme modernia, merkityksetöntä elämää mielialalääkkeiden, huumeiden ja henkisesti tyhjän viihteen ansiosta. Teknologia mahdollistaa kehittyneen kontrollin, ja sivilisaatio on tehnyt meistä kesytettyjä systeemin osasia. Tulevaisuus on nykyisyyttäkin synkempi. Tulemme kehittämään ihmistä älykkäämpiä koneita, jotka pystyisivät tekemään kaiken ihmistä paremmin. Lopulta järjestelmän pyörittäminen on niin monimutkaista, ettei ihminen siihen enää pysty.

"Tässä vaiheessa koneet ovat käytännössä ottaneet vallan", Kaczynski kirjoitti.

Manifestin julkaisun jälkeen vihjeitä alkoi tulvia. Monet naiset ilmiantoivat ex-miehensä, jota epäilivät Unabomberiksi. FBI:llä oli jo lähes 12 miljoonaa sivua Unabomber-aineistoa.

Mutta yksi vihjeistä osui, ja huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1996 FBI ratsasi Kaczynskin mökin. Sieltä löytyi todisteita, kuten pommikampanjasta kertova päiväkirja.

Unabomber oli jäänyt kiinni.


NYT THEODORE KACZYNSKI ON OLLUT VANKILASSA lähes kaksi vuosikymmentä. Sinä aikana teknologia on kehittynyt valtavasti. Hän ei ole nähnyt, kuinka nykyihminen elää älypuhelin silmiensä edessä. Robotit ja tietokoneet hoitavat yhä suuremman osan töistä, jotka ihmiset tekivät aikaisemmin. Elektroniset tiedustelupalvelut ja internet-yritykset kaventavat yksityisyyttämme.

Mitä Kaczynski mahtaa ajatella nykymaailmasta, jossa teknologialla on paljon suurempi rooli kuin siinä maailmassa, jota hän pakeni mökkiin vuonna 1971?

Kaczynski herättää ristiriitaisia ajatuksia. Hänen terroritekojaan ei voi tietenkään hyväksyä tai ymmärtää. Mutta hänen teknologiakritiikkinsä herätti paljon keskustelua jo silloin, kun manifesti julkaistiin. Haluaisiko Kaczynski ehkä nyt antaa haastattelun?

Päätän kirjoittaa hänelle vankilaan ja kysyä.

Kaczynski istuu elinkautistaan Florencen kaupungissa Coloradossa. Vankila tunnetaan nimellä Supermax. Se on ainut liittovaltion korkeimman turvallisuusluokituksen vankila, nykypäivän Alcatraz.

Vankilan entinen johtaja Robert Hood on kutsunut Supermaxia "vankilasysteemin Harvardiksi". Harvardin yliopistoon tosin pääsee helpommin. Sinne otetaan joka vuosi parisentuhatta perustutkinto-opiskelijaa; Supermaxissa on alle 500 asukasta. Kaczynski lienee ainut, joka on läpäissyt molempien pääsyvaatimukset.

Vangit pidetään eristyksissä selleissään yleensä 23 tuntia vuorokaudessa. Kontaktit vartijoihin ja muihin vankeihin ovat vähäisiä muutenkin. Vain osa vangeista saa ulkoilla. Eristyksissä oleminen ei ole Kaczynskille mitään uutta. Asuihan hän mökissään 25 vuotta. Yksinäisyys on ollut hänelle valinta ja kohtalo.

Kaczynskin lisäksi Supermaxissa istuu kymmeniä terroristeja. Heidän joukossaan on Ramzi Yousef, joka on tuomittu vuoden 1993 WTC-iskuista elinkautiseen, samoin vuoden 2001 iskuista tuomittu Zacarias Moussaoui. Vankilassa on myös yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä vakoojista, entinen FBI-agentti Robert Hanssen, joka myi salaisuuksia Neuvostoliitolle ja Venäjälle ja sai 15 elinkautista.

Monen mielestä Unabomberille kirjoittaminen on varmasti huono idea. Hänhän on vastenmielinen sarjamurhaaja, jonka julmat teot ovat aiheuttaneet paljon kärsimystä. Siksi hänen ajatuksilleen ei pidä antaa painoarvoa.

Yllättäen Kaczynski on saanut myös tunnustusta tietotekniikan tulevaisuutta koskevista näkemyksistään. Esimerkiksi Sun Microsystems -tietokoneyrityksen perustaja Bill Joy on kirjoittanut, että vaikka sitä on vaikeaa myöntää, osa Kaczynskin argumenteista on ansiokkaita.

Pienempi kysymys on se, onko viisasta pyrkiä kirjeenvaihtoon kirjepommien lähettäjän kanssa. Kaczynskin kanssa samassa vankilassa istunut Rodney Curtis Hamrick onnistui lähettämään pommin vankilasta Yhdysvaltain vetoomustuomioistuimeen kymmenen vuotta sitten.

Kesäkuussa 2013 kirjoitan Kaczysnkille kirjeen. Kirjoitan kirjeen käsin.

TIISTAI-ILTANA, KUUDESTOISTA HEINÄKUUTA 2013 pyöräilen Jyväskylään Kortepohjan-asunnolleni lähikaupan kautta.

Lattialla odottaa kirje. Se on korkean turvallisuuden vankilasta Yhdysvaltain Florencesta: vangilta numero 04475-046.

Kirjepommien lähettäjä Unabomber on lähettänyt minulle kirjeen.

Avaan kuoren hyvin varovasti. Se ei räjähdä.

"Hyvä Pekka Vahvanen", Kaczynski aloittaa. "Kiitos kirjeestäsi, jonka lähetit 13.6.2013 ja jonka vastaanotin 24.6. En yleensä vastaa journalisteille, mutta sinun kirjeesi on erilainen kuin kaikki muut kirjeet, joita olen saanut toimittajilta."

Kaczynskin kirje on nelisivuinen ja kirjoitettu virheettömän tarkalla käsialalla.

Hän vastaa kysymyksiini lyhyesti. Olen kysellyt hänen näkemyksiään tieteen ja teknologian tulevaisuudesta ja ihmiskunnan mahdollisuuksista.

Hän kirjoittaa, että tiedemiesten pyrkimykset tieteen ja teknologian rajoittamiseksi ovat turhia. Kaczynski haluaa täydellistä vallankumousta. Hänen mukaansa ihmiskunnalla on toivoa vain "siinä tapauksessa, että koko teknologinen järjestelmä romahdutetaan". Hänen mukaansa ei ole mahdollista päästä eroon teknologian "huonoista" osista päästämättä irti myös "hyvistä".

Teknologian vastustaminen on lisääntymässä, hän uskoo. "Raakamateriaali vastarinnalle on olemassa: yhä useammat ihmiset ovat vakavasti huolissaan siitä, mitä teknologia tekee maailmallemme. Tämä näkyy muun muassa kirjeissä, joita saan. Mutta huolestuneet ihmiset eivät ole sama asia kuin poliittinen vastarinta. Poliittinen vastarinta lisääntyy vain, jos huolestuneet ihmiset järjestäytyvät tehokkaasti käytännön toimintaan."

Hiukan yllättäen Kaczynski kysyy sähköpostiosoitettani. Myöhemmistä kirjeistä ilmenee, että hän haluaa minun olevan sähköpostiyhteydessä avustajiinsa vankilan ulkopuolella. Heihin kuuluu esimerkiksi taiteilija ja dokumentaristi Lydia Eccles, joka järjesti vuonna 1996 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa kampanjan "Unabomber presidentiksi".

Kaczynski päättää kirjeensä imartelevasti: "Lopuksi minun on syytä kehua sinun englannin kielen taitoasi. Se on lähes täydellinen. Sinun, Ted."


VIIME VUOSINA UNABOMBERISTA ON KUULTU julkisuudessa harvoin. Neljä vuotta sitten Yhdysvaltain viranomaiset halusivat selvittää, olisiko Kaczynskilla osuutta niin sanottuihin Tylenol-murhiin. Seitsemän ihmistä kuoli Chicagossa syksyllä 1982, kun Tylenol-särkylääkkeisiin oli lisätty syanidia. Tekijää ei saatu selville. Nyt viranomaiset halusivat Kaczynskilta DNA-näytteen. Kaczynski ilmoitti, ettei anna sitä vapaaehtoisesti.

Vangitsemisensa jälkeen Kaczynskia oli epäilty myös Zodiacina tunnetuksi sarjamurhaajaksi. 1960-luvun lopulla Zodiac surmasi ainakin viisi ihmistä San Franciscon lahden alueella, jossa Kaczynski silloin asui. Zodiacia ei ole saatu kiinni.

Toukokuussa 2012 uutisoitiin, että Kaczynski oli päivittänyt tietojaan Harvardista valmistuneiden matrikkeliin juuri ennen vuosikurssinsa kokoontumista. Kaczynski kirjoitti opiskelutovereilleen, että hänen nykyinen ammattinsa on "vanki". Kohtaan "Stipendejä ja palkintoja" hän oli täyttänyt: "Kahdeksan elinkautisrangaistusta Kalifornian itäisen piirikunnan myöntämänä vuonna 1998."

Kaczynski on vankeusaikanaan myös julkaissut kirjan, sillä Yhdysvalloissa elinkautisvangillakin on sananvapaus. Viisi vuotta sitten ilmestynyt Technological Slavery (Teknologinen orjuus) alkaa sitaatilla Luukkaan evankeliumin 22. luvusta: "Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan." Pamfletissa on vaaralliselta kuulostavia lukujen otsikoita: "Tuleva vallankumous", "Tie vallankumoukseen" ja "Iske arkaan paikkaan".

Kirjassa Kaczynski selittää, miksi väkivalta on hänen mielestään oikeutettua, kun yritetään kumota teknologinen yhteiskunta. Hän vertaa sitä taisteluun natseja vastaan toisessa maailmansodassa, mutta tämä kamppailu on vielä jalompi, sillä tulevaisuus on karmea, jos mitään ei tehdä.

"Meidän täytyy kysyä, tuottaako ydinsota, biologinen katastrofi tai ekologinen romahdus monta kertaa enemmän uhreja kuin toinen maailmansota?" Kaczynski kirjoittaa. "Häviävätkö ihmisen arvokkuuden rippeet, ei vain jonkin totalitaarisen hallinnon valtakauden ajaksi, vaan ikuisiksi ajoiksi? Onko maapallo edes asumiskelpoinen parinsadan vuoden päästä?"

Vaikka Kaczynski inhoaa vasemmistolaisia, hänen esikuvansa ovat bolševikit, jotka kaappasivat vallan Venäjällä vuonna 1917. Bolševikit oli yhtenäinen liike, jonka jäsenet olivat sitoutuneita eivätkä piitanneet massojen suosiosta.

Jatkan kirjeenvaihtoa Kaczynskin kanssa. Hänen käsityksensä vallankumouksesta on mielestäni kovin romanttinen. Muistutan, että kylmän sodankin ratkaisi lopulta se, mitä tavalliset ihmiset ajattelivat lännen ja idän järjestelmien vetovoimaisuudesta.

Kaczynski aloittaa vastauksensa kirjeenvaihtokumppaniaan kunnioittaen: "Kirjeesi sisältää jälleen huomattavasti älykkäämpää kommentointia kuin valtaosa kirjeistä, joita saan." Hän kertoo, että täydellisempi vastaus kirjeeni argumentteihin tulee hänen tulevassa kirjassaan nimeltä Anti-Tech Revolution: Why and How.

Mutta Kaczynski on yllättynyt siitä, "että otat vakavasti argumentin, että 'tavalliset ihmiset päättivät kylmän sodan lopputuloksen'".

"Länsi voitti kylmän sodan, koska se oli teknologisesti ylivoimainen. Yksi tärkeimmistä teknologisen ylivoiman piirteistä on tehokkuus ihmisten hallitsemisessa. Systeemi voi hallita ihmisiä tehokkaasti, kun se saa ihmiset haluamaan jotain, mitä systeemin on helppoa antaa."

Kirjeen lopussa Kaczynski ottaa kantaa teknologiaan käytännössä: "Voit muuten kirjoittaa kirjeesi myös koneella. Koneella kirjoitettuja kirjeitä on paljon helpompi lukea kuin käsin kirjoitettuja."

TODELLISUUDESSA KACZYNSKI EI tietenkään ole vallankumousjohtaja. Enää häntä ei pidetä edes mystisenä erakkoajattelijana.

Tähän on vaikuttanut se, että oikeudessa hänet arvioitiin mielenvikaiseksi.

Kaczynskin asianajajat halusivat vedota mielenvikaisuuteen, koska katsoivat sen olevan ainut keino välttää kuolemantuomio. Kaczynski itse olisi mieluummin valinnut teloituksen.

Puolustuksen neljä psykiatrista asiantuntijaa diagnosoivat hänellä paranoidisen skitsofrenian. Syyttäjän molemmat asiantuntijat puolestaan uskoivat, että Kaczynski ei ole skitsofreenikko. New York Timesin William Glaberson kirjoitti myöhemmin, että median kuva Unabomberista muuttui äkkijyrkästi mielenvikaisuuskeskustelun myötä. Aikaisemmin hän oli ollut "mystinen filosofi: vaarallinen, silti houkutteleva, huippuälykäs, kiehtova". Vuonna 1995 People-lehti jopa valitsi hänet yhdeksi vuoden mielenkiintoisimmista ihmisistä. Mutta oikeudenkäynnin aikaan Los Angeles Times otsikoi He must be nuts, right? (Hänen täytyy olla kahjo, eikö niin?)

Kaczynksin puolustuksen psykiatrit pitivät Kaczynskin teknologianvastaista filosofiaa näyttönä hänen mielenvikaisuudestaan.

Tosin Kaczynzki ei ole lainkaan ainoa, joka on perustellut terroritekoja teknologianvastaisuudella. Jo 1800-luvun alun Britanniassa niin sanonut luddiitit pelkäsivät, että heidän työpanoksensa tulisi tarpeettomaksi teollisuuden automatisoituessa. Luddiitit tuhosivat koneita ja käyttivät myös väkivaltaa, mutta teknologian kehitykselle hekään eivät voineet mitään.

VUOSI VAIHTUU. MUUTAN HELSINGIN LAUTTASAAREEN ja ilmoitan Kaczynskille uuden osoitteeni.

Esitän Kaczynskille vihdoin ajatuksen, joka on ollut mielessäni kirjeenvaihdon alusta alkaen: pääsisinkö haastattelemaan häntä?

Kerron haastatelleeni ympäristöfilosofi Pentti Linkolaa, joka aikanaan puolusteli Kaczynskin pommikampanjaa suomalaismediassa.

Kaczynski kysyy Linkolan yhteystietoja. Hän haluaisi suositella Linkolalle teostaan Technological Slavery, mutta kielimuuri osoittautuu ongelmaksi. Linkola osaa saksaa muttei englantia, ja Kaczynskin kirjasta ei ole käännöstä saksaksi.

Olen luvannut lähettää Kaczynskille jonkin kirjan, ja nyt hän tarttuu tarjoukseen. Hän pyytää portugalin kielioppikirjaa: "Mieluiten sellainen, joka on suunnattu englanninkielisille, mutta myös espanjan ja saksankielinen versio käy". Kaczynski toivoo, että oppikirja olisi mahdollisimman vanha, sillä hän ei pidä viime vuosikymmeninä kirjoitetuista kielioppaista.

Kaczynski päättää usein kirjeensä sanomalla, että vastaamatta jääneet kysymykset "saa-vat odottaa myöhempään ajankohtaan". Usein hän vetoaa kiireisiinsä tulevan kirjansa kanssa. Kerran hän valittelee, kuinka "minulla on niin paljon tekemättömiä töitä, etten tiedä, kuinka saan koskaan niitä kaikkia tehdyksi".

Kerran yksi kirjeeni lähetetään minulle takaisin "kiellettyjen esineiden" takia. Kyse on yhdysvaltalaisista postimerkeistä, jotka olen laittanut mukaan vastauslähetystä varten.

Kaczynski valittaa siitä vankilaviranomaisille. Myöhemmin hän raportoi minulle:

"Sain vastauksen laatimaani valitukseen: postihuoneesta vastaava nainen tuli pyytämään minulta anteeksi sitä, että lähetti kirjeesi takaisin. Hänen olisi pitänyt lähettää vain postimerkit. Hän selitti, ettei ollut työskennellyt pitkään postihuoneessa, ja hänen virheensä johtui kokemattomuudesta."

SYKSYLLÄ 2014, yli vuoden kestäneen kirjeenvaihdon jälkeen, Kaczynski ottaa kantaa pyyntööni tehdä haastattelu kasvotusten.

"Minun täytyy nyt puhua hyvin suoraan", hän kirjoittaa. "En ole koskaan tavannut edes yhtä ammattijournalistia, joka olisi osoittautunut luotettavaksi."

Kaczynskin kokemuksen mukaan toimittajat johtavat harhaan ja manipuloivat, jotta saavat haastateltavien luottamuksen. Lopulliset artikkelit ovat usein haastateltaville epäedullisia.

Hän kirjoittaa olevansa valmis harkitsemaan haastattelun myöntämistä.

Se on Kaczynskin tapauksessa hyvä alku, mutta vain alku. Hänen epäluulonsa eivät katoa mihinkään.

"En luota sinuun niin paljon, että antaisin haastattelun ennen kuin saan riittävän varmistuksen ehdottomasta luotettavuudestasi."

Sitten en kuule Kaczynskistä pitkään aikaan. Kirjoitan hänelle kaksi kirjettä. Hän ei vastaa.

YKSI TEKNOLOGIANVASTAISEN LIIKKEEN JOHTOHAHMOISTA, filosofi John Zerzan, on käynyt tapaamassa Kaczynskia vankilassa muutamia kertoja.

Zerzan vastaa puhelimeen Eugenen kaupungissa Oregonin osavaltiossa. Hän kertoo, että hänellä oli Kaczynskin kanssa hyviä keskusteluja vankilassa.

"Tutkintavankeuden aikana Kaczynskin asianajajat suhtautuivat minuun epäilevästi ja kielsivät ensimmäisen vuoden ajaksi tapaamisemme. He pelkäsivät, että halusin kannustaa Kaczynskia tekemään oikeudenkäynnistä poliittisen näytelmän."

Zerzan ja Kaczynski jakavat sen äärimmäisen käsityksen, että ihmisen olisi parasta palata ajassa kymmenentuhatta vuotta taaksepäin. He uskovat, että metsästäjä-keräilijät olivat onnellisempia kuin moderni ihminen. Mutta toisin kuin Kaczynski, Zerzan ei kannata väkivaltaa.

Soitan myös toiselle ihmiselle, joka tuntee Kaczynskin. Adam Parfrey kustansi Kaczynskin vankeusaikana julkaiseman kirjan.

Parfrey kertoo, että Kaczynskin kanssa oli helppoa työskennellä.

"Pidän hänen ajatteluaan mielenkiintoisena, provokatiivisena ja julkaisemisen arvoisena."

Nykyisin Kaczynski ei ole enää väleissä sen enempää filosofi Zerzanin kuin kustantaja Parfreynkaan kanssa.

Parfeyn kanssa välit tulehtuivat Kaczynskin kirjan kansikuvan vuoksi. Parfreyn valitsemassa kuvassa oli rekonstruktio yhdestä Unabomberin pommista. Lopullisesti Kaczynski katkaisi välit kuulemma siksi, että Parfrey oli luonnehtinut häntä lehtihaastattelussa sosiopaatiksi.

"Kaczynski kertoi noin vuosi sitten, ettei halua olla enää missään tekemisissä kanssani", Parfrey sanoo. "Minä olisin valmis kustantamaan hänen kirjojaan jatkossakin."

Zerzanin ja Kaczynskin välille taas syntyi tulkintaerimielisyys siitä, miten metsästäjä-keräilijät elivät. Zerzanin mielestä Kaczynskin käsitys näiden elämäntavasta oli liian kielteinen.

Zerzan arvioi, että Kaczynskin kirjoitukset ovat tärkeitä teknologian vastustajille, mutta "autistisena" ja eristäytyneenä ihmisenä Kaczynski ei voisi olla tärkeässä roolissa missään poliittisessa liikkeessä.

"Hän ei ikinä myönnä olevansa väärässä", Zerzan sanoo. "Hän ei koskaan muuta mieltään. Siksi välejämme voi tuskin koskaan korjata."

IHMINEN, JOKA VAPAAEHTOISESTI ERISTÄYTYY vuosikymmeniksi metsämökkiin, ei ehkä suhtaudu toisiin ihmisiin lähtökohtaisesti kovin luottavaisesti. Mutta on Kaczynskillä epäluuloisuuteensa myös syynsä.

Kun Unabomberin manifesti oli julkaistu lehdissä syyskuussa 1995, sitä luki ahdistuneena eräs 46-vuotias sosiaalityöntekijä Schenectadyn kaupungissa New Yorkin osavaltiossa. Miehen vaimo oli painostanut hänet lukemaan sen.

Vaimo oli filosofian professori, nimeltään Linda Patrik. Mies oli David Kaczynski, Theodoren pikkuveli. David ei halunnut uskoa vaimonsa teoriaa. Vaimon mielestä Theodore oli Unabomber.

Molemmat veljet, Ted ja Dave, kuten he toisiaan kutsuivat, olivat nuorina sosiaalisesti kömpelöjä. Kumpikin rakasti luontoa ja vihasi teknologiaa. Myös Dave valmistui eliittikoulusta, New Yorkin Columbian yliopistosta. Myös hänen oli vaikeaa sopeutua moderniin maailmaan. Valmistumisensa jälkeen Dave teki pätkätöitä lähinnä teollisuuslaitoksissa.

Dave ihaili isoveljeään. Hän seurasi tämän esimerkkiä ja muutti askeettisiin oloihin luonnon keskelle 1980-luvulla. Erämaassa Länsi-Teksasissa hän kaivoi itselleen asuinkuopan ja asettui taloksi.

Aikuisina veljekset olivat toistensa lähimpiä ystäviä vaikka asuivatkin kaukana toisistaan. Vielä syyskuussa 1988 Ted lähetti kirjeen, jossa hän muisteli lämmöllä, miten hellyttävä pikkuveli oli ollut lapsena. Hän kertoi myös unestaan, jossa veljekset olivat jälleen yhdessä, kopittelemassa baseball-pallolla.

Seuraavana vuonna kaikki muuttui. Dave sai vihdoin tunteilleen vastakaikua nuoruutensa ihastukselta Linda Patrikilta. He päättivät mennä naimisiin. Tedin mielestä Dave otti askeleen keskiluokkaiseen elämään. Tedin mielestä pikkuveli myi periaatteensa.

Kirjeessään hän haukkui veljeään "yököttäväksi" ja "ärsyttäväksi". Ted ilmoitti, että heidän välinsä olivat nyt poikki. Hän lupautui vastaamaan veljensä kirjeisiin tästä lähtien vain siinä tapauksessa, jos tämä olisi pahassa pulassa. "Olet yhä pikkuveljeni (vaikka et ole sen kunnian arvoinen)", Ted kirjoitti.

Kun Unabomberin manifesti julkaistiin, välirikosta oli jo vuosia.

Silti Dave ei halunnut uskoa vaimonsa väitettä, että hänen veljensä olisi murhaaja. Hän luki manifestia uudelleen ja uudelleen ja vertasi sitä Tedin kirjeisiin ja esseisiin. Ne olivat ajatuksiltaan ja lauserakenteiltaan hyvin samanlaisia. Pitkän jaakopinpainin jälkeen, sydän särkyneenä, hän päätti ilmiantaa isoveljensä.

"En voi sanoa hänen tekoaan täysin perusteettomaksi", kirjoitti Ted julkaisemattomassa elämäkerrassaan.

"Kun nuorena kiusasin häntä sanallisesti, en vielä oikein ymmärtänyt mitä tein. Mutta ilkeät sanat, joita sanoin hänelle aikuisena, ovat eri asia. Vaikka en tiennyt, miten pahasti häntä loukkasin, tiesin silti että loukkasin."

Toisaalta hän suhtautui pikkuveljen ratkaisuun armottomasti. Hän vertasi veljeään Raamatun Juudakseen: "Mutta toisin kuin alkuperäinen Juudas, hänellä ei ole edes rohkeutta hirttää itseään."

HELMIKUUSSA KACZYNSKILTÄ TULEE PITKÄSTÄ AIKAA KIRJE.

Se saapuu Kuukausiliitteen toimitukseen eikä kotiini. Kaczynski on nimittäin kysynyt, voisiko hän kirjoittaa minulle jonkin tiedotusvälineen osoitteeseen. Silloin vankilaviranomaiset eivät lukisi hänen kirjettään, sillä Yhdysvalloissa vangeilla on oikeus olla yhteydessä mediaan kenenkään valvomatta.

Kirjeen aluksi Kaczynski pahoittelee, ettei ole kirjoittanut pitkään aikaan. Hänen mahdollisuuksiaan kommunikoida ulkomaailman kanssa on alettu vaikeuttaa, hän väittää. Kaczynski kertoo esimerkkejä: hänen kirjeitään ei aina toimiteta eteenpäin, hän ei saa kaikkia hänelle lähetettyjä kirjeitä, eräs teknologianvastainen aikakauslehti on kielletty häneltä, hänen oikeuttaan puheluihin on rajattu ja hänen valituksensa tästä kaikesta katoavat byrokratiaan.

Kaczynski pohtii, miksi Denverin yliopiston lakitieteen professori ei tullut tapaamaan häntä, vaikka siitä oli jo sovittu. Eikö professori Laura Rovner saanut hänen kirjettään?

Hän on huolissaan, mitä tapahtuu, kun Yhdysvaltain oikeusministeri pian vaihtuu.

"Olen todella huolissani siitä, että lähitulevaisuudessa mahdollisuuteni kommunikoida saatetaan katkaista täysin."

Kirjeen lopuksi Kaczynskillä on kolme pointtia –to conclude, 3 points.

Ensiksi hän kehottaa olemaan varovainen, kun kirjoitan hänelle. Vaikka viranomaiset eivät lue hänen minulle lähettämiään kirjeitä, koska olen median edustaja, minun kirjeeni hänelle kyllä luetaan.

Toiseksi hän ilmoittaa, että suostuu haastattelupyyntööni:

"Jos vain pääset tänne tapaamaan minua. Mutta vankilaviranomaiset eivät päästä sinua."

Kaczynski arvioi, että päästäkseni haastattelemaan häntä minun pitäisi viedä asia oikeuteen. Se taas maksaa paljon, ellen sitten löytäisi asianajajaa, joka olisi valmis auttamaan ilmaiseksi. Siinä asiassa hän kehottaa kääntymään professori Rovnerin puoleen.

Kolmanneksi hän haluaa korjata englannin kielen oikeinkirjoitustani.

Olen nimittäin tavoitellut kirjeissäni kohteliasta sävyä kirjoittamalla isolla puhuttelusanan you eli sinä.

"Sinun ei pidä kirjoittaa isolla alkukirjaimella sanaa you. Englannissa you-sanaa ei koskaan kirjoiteta isolla kirjaimella, ellei se ole virkkeen alussa."

Pekka Vahvanen HS
5 pro viis Puolesta
puusprii metanoli jäi veli a+
Jep ja Nisse t
ulistuivat StilEtin päis Isä
yks joll on Reino?
Sepä ase uras skoa Ines Moskaa
S-arava massa
viinassa
Leirimaal %

Syysi isisi

"Olisimmepa vain hakeneet heidät mukaan"

Post Reply