Pengoin vanhoja norjalaisia rikostapauksia ajatellen Isdalenin naisen kohtaloa ja löysin erään erittäin mielenkiintoisen tapauksen taidehuijausten parista PPK1973 -kirjasta. Kirjoitan sen nyt poikkeuksellisesti tähän ketjuun ajatellen tuota alkuperäistä kiinnostustani asiasta.
Oslolaisnainen, jo iäkkäämpi henkilö, matkusti etelänlomalle, jossa hän rakastui päätäpahkaa hurmaavaan hollantilaiseen mieheen. Pari meni pian kihloihin ja naimisiin. Ongelmaksi muodostui, että miehellä oli taustallaan joitakin omaisuusrikoksia, mutta hän onnistui saamaan ennakko-oleskeluluvan. Näin he 60-luvun puolivälissä asettuivat asumaan Osloon. Nainen oli varakas ja mies hoitelikin mm. tomaattien kasvatusta ilman vakinaista ansiotyötä.
Mies oli hyvin kiinnostunut taiteesta ja hän ryhtyikin restauroimaan vanhoja taideteoksia. Hänellä oli paljon tietoa niistä, koska hän mm. matkusteli paljon taideasioissa mm. Italiassa ja Sveitsissä.
Hän tuli tunnetuksi tapauksesta, jossa hän oli tunnistavinaan erään norjalaisen omistuksessa olevan teoksen Rafaelin maalaukseksi. Miehestä kirjoitettiin lehdissä ylistävään sävyyn. Tosin tämä homma latistui siihen, että arvostetut taidearvioijat totesivat päinvastaista, teos ei ollut alkuperäinen.
Yhtäkaikki, norjalaiset ottivat mieheen yhteyttä ja halusivat arvioittaa hänellä omistamiaan teoksia. Ainakin eräs omistaja oli Bergenistä.
Mies tutki tauluja ja epäili useiden teosten olevan miljoonien arvoisia. Hän kuitenkin halusi matkustaa teosten kanssa ulkomaille näyttääkseen niitä vielä taideystävilleen. Matkat ja tutkimus eivät kuitenkaan olleet ilmaisia. Mies veloitti asiakkailtaan 20 000-70 000 kruunua riippuen hieman arvioidusta teoksen hinnasta sekä taulun omistajan varallisuudesta.
Hän kertoi omistajille, että tutkimus veisi viikkoja.
Lopulta ihmiset alkoivat tulla kärsimättömiksi, kun mitään ei kuulunut. Yhteyttä ottaville mies kertoi, että tauluista todella tulisi kovat rahat omistajille. Jotkut taulujen omistajat tai näiden edustajat matkustivat jopa miehen mukana ulkomaille seuraamaan taulujen kohtaloa, koska olivat epäileväisellä kannalla. Mies kuitenkin kulki kuin kala vedessä mm. Rooman taidepiireissä ja museoissa ja sai ainakin osittain taulujen omistajat vakuutetuiksi, että kyse oli juuri heidän taulujensa arvioimisesta. Tosin nämä omistajat eivät osanneet kieliä, joten eivät he miehen käymiä keskusteluja pystyneet seuraamaan.
Zürichissa oli nainen, joka matkusteli miehen mukana ja he majoittuivat eri hotelleihin. Taulujen omistajat pyydettiin hotelliin (eräässä tapauksessa Klotenin lentoasemalle), jossa nainen esiintyi hyvin rikkaana hotellien omistajana tai milloin minäkin miljonäärinä. Joskus hän mm. oli edustavinaan joitakin taulujen ostajia, mm. Mr Ferraria, jolta oli saanut muka valtakirjan miljoonien siirtämiseksi taulujen myyjien tilille.
Ihmiset olivat pyörtyä ilosta ja jotkut heistä asustelivat velan turvinkin loistohotelleissa, tulisihan heidän tililleen tuota pikaa rahaa miljoonittain.
Tauluhuijarimies kertoi heille, että rahat siirrettäisiin Sveitsin pankkiin avattaville tileille, jotta verottaja ei pääsisi näiden jäljille. Tämän siirron vuoksi kestäisi jonkun aikaa, että he pääsisivät rahoihin käsiksi.
Oikeasti tuo mainittu zürichilaisnainen oli tarjoilija ja miehen rakastajatar. Hän oli tutustunut mieheen, kun tämä oli alunalkaen huijannut häntäkin taulukaupoissa. Nainen oli sitten kuitenkin ryhtynyt miehen avustajaksi.
Norjalaisten taulut eivät myöskään olleet mitään arvotauluja, vaan joitakin arvottomia kopioita tms.
1969 vuonna esille tuli ensimmäinen rikosilmoitus miestä vastaan koskien 70 000 kruunun huijausta. Tämän jälkeen ilmaantui lisää vastaavia syytteitä huijauskaupoista.
Mies esitteli oikeudessa mm. merkillisiä tekniikoita siitä, kuinka hän oli todennut taulujen alkuperät, mm. kuvaamalla erikoislaittein signeerauksia. Oikeutta hän ei saanut näillä todisteluillaana vakuutetuksi. Kukaan muu kun ei nähnyt hänen valokuvauksissaan mitään alkuperäistaiteilijoiden signeerauksia. Itse hän vakuutteli syyttömyyttään.
Mies sai tuomion ennen vuoden loppumista: 3 vuotta vankeutta ja lisäksi 5 vuoden valvonta.
Avustajanaisen asiaa ei käsitelty Norjassa, vaan syyte nostettiin Zürichissa. Sen tuloksesta ei ole tietoa. Tuskin se on enemmälti kiinnostanut norjalaisia poliiseja tai tuomioistuintakaan. Nainen oli vain miehen avustaja.
---
Heidän kohtaloaan ei ole sen paremmin kuvattu kirjassa. Miten kävi rakastajattarelle? Millaisista oloista hän oli lähtöisin? Mitä mieltä miehen aviovaimo oli tästä kaikesta? Karkotettiinko mies takaisin Hollantiin?
Miehen kerrottiin olleen kielitaitoinen ihminen, hän oli muuten alkuperäiseltä ammatiltaan rakennustarkastaja. Avustajanaisen kielitaidosta ei ole mainintaa.
Minun mielikuvituksellani ei ole mitään rajaa ja siksi ajattelinkin, voisiko tämä zürichilaisnainen olla Isdalenin vainaja.
Jospa hän miehen jouduttua vankilaan, matkusti Norjaan tätä tapaamaan tai hoitamaan joitakin heidän keskeneräisiä bisneksiään.
Isdalenin naisella oli useita passeja ja hän muutti ulkonäköään. Varmasti näin joutui tekemään Zürichin nainenkin, esittihän hän rikasta taideostajaa. Omalla henkilöllisyydellä hän tuskin olisi päässyt matkustelemaan, kun oli syyte käsitteillä (tai no, en tunne Sveitsin käytäntöä).
Isdalenin nainen ei kesän aikana tehnyt hotellimatkoja. Jospa hän oli vankilassa Sveitsissä jonkun kuukauden ja palasi Norjaan taas syksyllä. Mutta miksi?
Jos nainen olisi ollut Isdalenin uhri, miksi hän olisi tehnyt näin kammottavan itsemurhan? Ehkä hän halusi tulla lähelle rakastajaansa, jonka kanssa ei kuitenkaan tulevaisuutta enää olisi.
No just, tämä nyt on tällainen mielikuvitusajatelma, korttitalo, jonka voi puhaltaa nurin helposti. Ajatukseni kuitenkin on se, että Isdalenin naisen taustallakin voi olla joku muu syy kuin agenttihommat.